Laparoskopiasta (vatsanalueen tähystysleikkaus) on tänään 1vk 1pv ja kuvittelin jo paranemisen olevan hyvällä mallilla. Kolme päivää sitten olo muuttui kovin heikoksi, pyörryttää vähän väliä ja vasempaan alareunaan lähelle leikkaushaavaa särkee jonkin verran. Pystyasennossa kipu kovimmillaan mutta kuitenkin siedettävää. Päätin kuitenkin olla yhteydessä osastolle ja kysyä onko kipu ihan normaalia kun kuitenkin alkoi 4pv vasta leikkauksen jälkeen. He pyysivät minun olemaan yhteydessä seuraavana päivänä suoraan naistenpoliklinikalle, jos kipu koventunut tai olo huonontunut entisestään.
Niinpä tänä aamuna päätin soittaa vaikka olo oli samoissa mitä edellisenä päivänä. Ei siis koventunut tai muuta mutta huoli painoi mieltä joten ajattelin että jospa nyt soitan ja menen hakemaan diaknoosin että kaikki on hyvin ja siitä sitten jatketaan normaalisti eteenpäin. Saisinpahan ainakin mielenrauhan.
No.. hemoglobiini ja isompi verenkuva normaalit kuulemma oikeen briima luokkaa. Perus ultrassa ei näkynyt ihmeempiä, hoitaja sanoi että no ehkä jotain pientä varjostumaa mutta kun ei hän noista tyristä tai muista mitään kyllä tiedä. Pyysin pyytämään paikalle jonkun joka tietää jotta varma diaknoosia tulisi. Paikalle tulikin minut viikkoa aijemmin leikannut kirurgi joka tunnusteli vatsaani. Hän pyysi laittamaan lähetteen pikaisesti radiologille (erikoistunut röntgen/ulträäni lääkäri?) koska ei ollut varma oliko siellä jokin huonosti vaiko ihan normaalia leikkauksen jälkeistä kipua.
Hoitaja soitti kuljettajan hakemaan mut U-sairaalasta T-sairaalan puolelle tutkimuksiin kun en voinut kävellä vielä niin pitkää matkaa huimauksesta johtuen. Siellä mä viiletin tukkaputkella sairaalan maanalaisia tunneleita pitkin ja laitoin viestejä perheelle lisätutkimuksista.
Ultraus sujui hyvin, lääkäri oli mukava ja vaikutti pätevältä. Ensin ylävatsaa, hengityksen pidättelyä, kyljet, ja navan alueelta pikkuhiljaa alavatsalle... Vasenpuoli on hyvin arka jo kosketuksellekkin ja ultra töttörön liikkuessa edestakas kipeän kohdan päällä ei ollut kovinkaan herkkua mut ei sen väliä, odotin vaan sitä diagnoosia. Vasemmalla hieman leikkaus haavasta sivulle ja alaspäin on melko laaja alue joka on arka ja ultratessa näkyi selkeästi tyräportti josta oli "vuotanut tai tunkeutunut" sisuksia väärälle puolelle vatsaonteloa. Ilmeisesti siis leikkaus "putkeen" oli tullut aukko josta oli työntynyt ylimääräistä tavaraa (elimiä/osa elimistä) väärälle puolelle vatsaonteloa joka aiheuttaa kivun. SIIS MITÄ?!?!?
Rauhallinen olin tutkimuksen ajan ja sieltä poistuessa kuuntelin ohjeet mihin seuraavaksi ja rupesin soittamaan perhettä läpi. M vastasi ja oli turhautunut, ärsyyntynyt miksi mun pitää kestää kokoajan kaikkea pas#aa ja miksei meidän perhe saa koskaan normaalia elämäntilannetta vaan kokoajan jotain. Äiti puhuu toista puhelua, Isäpuoli puhuu toista puhelua, mummi puhuu toista puhelua, isosisko ei vastaa, joten soittoa pienimmälle pikkusiskolle jonka ajattelin olevan koulussa joten en viitsinyt heti hänelle soittaa. Hän kuitenkin vastasi, kerroin lyhyesti diaknoosin ja sen että johonkin operaatioon tässä joudutaan mutta en tiedä mihin. Pyysin ilmottamaan muille. Odotin kyytiä takaisin U-sairaalan puolelle ja sain loputkin huolestuneet puhelimen päähän.
Pääsin osastolle, samalle jolta kotiuduin viimeviikolla. Ranneketta ranteeseen ja hoitaja näytti missä huoneessa nyt olis mun oma sänky ja paikka. Pari huonetta toiseen suuntaan mut muuten sama ykköspaikka heti ovesta tultaessa oikeella. Mies hoitaja kysyi kengän koon ja kertoi tuovansa sairaalavaatteet ja leikkauspaidan sekä tukisukat. Voi sitä huolestuneen pelokasta tunnemyräkkää jota kävin läpi. Kohta taas veitsen alle ja uutta operaatiota. Miten mulla voi olla tämmönen tuuri?!! Hoitajia ravas huoneessa juttelemassa tulevasta leikkauksesta, kyselemässä syömisestä, ja kaikesta muusta mahdollisesta.
Päivystävä kirurgi asteli huoneeseen, esittäytyi. Pyysi nostamaan paitaa jotta hän selvästi näkee missä kipeä kohta sijaitsee ja voisi sitä tunnustella. Hän ei tuntenut kovaa kohtaa jonka normaali tyrä aiheuttaa mutta sanoi ymmärtävänsä miltä musta tuntui kun se on niin kovin kipeä koskiessa. Hän sanoi että varmaksi ei voi sanoa onko tyräportista kulkeutunut rasvaa tai suolta väärälle puolelle vaiko mitä. Portti oli kuitenkin kooltaan melko ahdas joten kirurgi uskoi ettei sieltä paljoa mitään ole voinut mennä. Hän kertoi myös epäilevänsä siellä olevan jonkin moinen verenvuoto "lätäkkö" joka voi aiheuttaa kipua...
Sitten päästiinkin siihen kyseiseen leikkaukseen. "En mä sua kyllä rupee leikkaamaan". Siis mitä mä just kuulin. Sen jälkeen kun olin itkenyt silmät päästäni, pelännyt miten mun jo valmiiksi heikko kroppani selviää uudesta leikkauksesta kun vanhastakin on vielä toipuminen kesken. Sillä välin mun äiti ja siskot oli itkeny töissä ja kotona silmiään päästä ja muukin perhe huolesta sekaisin ja "kiukkuisia" siitä miksi mä joudun kokoajan kestämään jotain tämmöstä. Tuleekin tällainen päätös. Toki helpotuin hetkessä, ihmeissäni olin kuin mikäkin ja melko epäileväinenkin miten tää päätös nyt yhtäkkiä näin kääntys...
Kirurgi selitti sen johtuvan siitä että kun olen kovin pienikokoinen painoltani tällähetkellä, ja tosiaan toipumassa vielä edellisestä leikkauksesta hän ei leikkausta halunnut tehdä, koska ei kokenut sitä täysin välttämättömäksi tällähetkellä kun kuitenkin tulehdusarvotkin oli normaalit. Sain ohjeet kuulostella vointiani, seurata nouseeko lämpö, ilmestyykö mahalle pattia tai muuttuuko vointi muuten erilaiseksi. Ja jos jotain muutosta tulisi niin välittömästi takasin osastolle (ilman päivystyksessä käyntiä). Sain lähteä kotiin, mummi oli ehtinyt jo bussilla paikalle sekä M ja pikku-poikani joten kyytikin oli jo valmiina.
Ennen lähtöä eräs hoitaja tuli vielä huoneeseen selittämään miten ei ole sitten varma tästä maksusta että kun tästä varmaan tulee kyllä se vuorokausimaksu osastolla kun täällä nyt olet ollut (JOO KAIKKI 30MINUUTTIA ja muut 5 tuntia siellä sun täällä pitkin sairaalaa ennen osastolle kirjautumista). Sanoin vaan että mulla on nyt aika paljon muuta ajateltavaa kuin se että joudunko tästäkin jotain maksamaan kun kaapissa odottaa jo muutenkin muutama poliklinikka lasku, tulossa leikkaus lasku ja osastolla olot edellis viikolla sekä tän päivän tutkimusmaksu naistenklinikalla... Mulla on mun sisällä joku kolo josta on työntynyt jotain ulos niin mulle on oikeesti yks lysti maksanko mä tästäkin nyt jotain vaikkei mitään ylimäärästä olekkaan kun kerta en töissä pysty käymään. Kunhan mä nyt vaan olisin kunnossa. Tai jotenkin vaan hassua miks hänen piti tulla siitä edes mainitsemaan mulle. Kyllähän mä niitä laskuja sieltä postilaatikosta nään sitten tulevan.. Ehkä lääkärin ei niin empaattinen olemuskin mua ärsytti sillä hetkellä.
Nyt oon sitten kotona ja melko sekavin fiiliksin. Perhe saanu rauhan mieleen vaikka huoli toki jatkuu kun tästä ei nyt sitten tiedä. Tänään mä koin kyllä suunnatonta vääryyden tunnetta ja kiukkua tästä vaikka muuten aina koitankin jaksaa ja uskoa miten kaikki paranee. Mut kun mä nään miten mun vierellä olevat ihmiset on ihan hajalla tästä mun tilanteesta niin se on jotain ihan järkyttävää. Oon aikasemmin kirjottanutkin siitä miten harmittaa kun jotkut unohtaa sen tärkeimmän tuen siitä vierestä miten rankkaa sillä on tai muullakin lähiperheellä. Joo tiedän että mun pitäis keskittyä omaan paranemiseen ja omaan jaksamiseen mut pakko mun on huolta kantaa siitä miten mun perheenikin jaksaa koska ne on kuitenkin niitä jotka musta huolehtii ja välittää. Niiden ansiosta mä jaksan, mitä jos mun lähimmäiset ei kohta enää kestä tätä jatkuvaa murheissa kipuamista...
Mä olen päättänyt että minähän jaksan ja selviän vielä tästä. Tää ei mua kaada! Jos kerran jokainen ihminen laitetaan kestämään niin paljon kun kukin kestää. Tiedän olevan mielettömän vahva ihminen henkisesti ja uskon että kyllä mullekkin jo on niiden myötätuulien tuulahdusten tultava. Ei tää voi jatkua näin...
Toivottavasti siellä on nyt vaan joku rasvapallero ja verilammikko josta ei haittaa ole ja leikkaukselta säästytään ja oikeesti tää toipuminen olis jo pian ohi.
Huominen on parempi, sain suklaatakin...
Niinpä tänä aamuna päätin soittaa vaikka olo oli samoissa mitä edellisenä päivänä. Ei siis koventunut tai muuta mutta huoli painoi mieltä joten ajattelin että jospa nyt soitan ja menen hakemaan diaknoosin että kaikki on hyvin ja siitä sitten jatketaan normaalisti eteenpäin. Saisinpahan ainakin mielenrauhan.
 |
| Tällainen hieno teos koristaa T-sairaalan yhtä seinään. Tätähän se parantuminen on parhaimmillaan. |
Hoitaja soitti kuljettajan hakemaan mut U-sairaalasta T-sairaalan puolelle tutkimuksiin kun en voinut kävellä vielä niin pitkää matkaa huimauksesta johtuen. Siellä mä viiletin tukkaputkella sairaalan maanalaisia tunneleita pitkin ja laitoin viestejä perheelle lisätutkimuksista.
Ultraus sujui hyvin, lääkäri oli mukava ja vaikutti pätevältä. Ensin ylävatsaa, hengityksen pidättelyä, kyljet, ja navan alueelta pikkuhiljaa alavatsalle... Vasenpuoli on hyvin arka jo kosketuksellekkin ja ultra töttörön liikkuessa edestakas kipeän kohdan päällä ei ollut kovinkaan herkkua mut ei sen väliä, odotin vaan sitä diagnoosia. Vasemmalla hieman leikkaus haavasta sivulle ja alaspäin on melko laaja alue joka on arka ja ultratessa näkyi selkeästi tyräportti josta oli "vuotanut tai tunkeutunut" sisuksia väärälle puolelle vatsaonteloa. Ilmeisesti siis leikkaus "putkeen" oli tullut aukko josta oli työntynyt ylimääräistä tavaraa (elimiä/osa elimistä) väärälle puolelle vatsaonteloa joka aiheuttaa kivun. SIIS MITÄ?!?!?
Rauhallinen olin tutkimuksen ajan ja sieltä poistuessa kuuntelin ohjeet mihin seuraavaksi ja rupesin soittamaan perhettä läpi. M vastasi ja oli turhautunut, ärsyyntynyt miksi mun pitää kestää kokoajan kaikkea pas#aa ja miksei meidän perhe saa koskaan normaalia elämäntilannetta vaan kokoajan jotain. Äiti puhuu toista puhelua, Isäpuoli puhuu toista puhelua, mummi puhuu toista puhelua, isosisko ei vastaa, joten soittoa pienimmälle pikkusiskolle jonka ajattelin olevan koulussa joten en viitsinyt heti hänelle soittaa. Hän kuitenkin vastasi, kerroin lyhyesti diaknoosin ja sen että johonkin operaatioon tässä joudutaan mutta en tiedä mihin. Pyysin ilmottamaan muille. Odotin kyytiä takaisin U-sairaalan puolelle ja sain loputkin huolestuneet puhelimen päähän.
Päivystävä kirurgi asteli huoneeseen, esittäytyi. Pyysi nostamaan paitaa jotta hän selvästi näkee missä kipeä kohta sijaitsee ja voisi sitä tunnustella. Hän ei tuntenut kovaa kohtaa jonka normaali tyrä aiheuttaa mutta sanoi ymmärtävänsä miltä musta tuntui kun se on niin kovin kipeä koskiessa. Hän sanoi että varmaksi ei voi sanoa onko tyräportista kulkeutunut rasvaa tai suolta väärälle puolelle vaiko mitä. Portti oli kuitenkin kooltaan melko ahdas joten kirurgi uskoi ettei sieltä paljoa mitään ole voinut mennä. Hän kertoi myös epäilevänsä siellä olevan jonkin moinen verenvuoto "lätäkkö" joka voi aiheuttaa kipua...
Sitten päästiinkin siihen kyseiseen leikkaukseen. "En mä sua kyllä rupee leikkaamaan". Siis mitä mä just kuulin. Sen jälkeen kun olin itkenyt silmät päästäni, pelännyt miten mun jo valmiiksi heikko kroppani selviää uudesta leikkauksesta kun vanhastakin on vielä toipuminen kesken. Sillä välin mun äiti ja siskot oli itkeny töissä ja kotona silmiään päästä ja muukin perhe huolesta sekaisin ja "kiukkuisia" siitä miksi mä joudun kokoajan kestämään jotain tämmöstä. Tuleekin tällainen päätös. Toki helpotuin hetkessä, ihmeissäni olin kuin mikäkin ja melko epäileväinenkin miten tää päätös nyt yhtäkkiä näin kääntys...
Kirurgi selitti sen johtuvan siitä että kun olen kovin pienikokoinen painoltani tällähetkellä, ja tosiaan toipumassa vielä edellisestä leikkauksesta hän ei leikkausta halunnut tehdä, koska ei kokenut sitä täysin välttämättömäksi tällähetkellä kun kuitenkin tulehdusarvotkin oli normaalit. Sain ohjeet kuulostella vointiani, seurata nouseeko lämpö, ilmestyykö mahalle pattia tai muuttuuko vointi muuten erilaiseksi. Ja jos jotain muutosta tulisi niin välittömästi takasin osastolle (ilman päivystyksessä käyntiä). Sain lähteä kotiin, mummi oli ehtinyt jo bussilla paikalle sekä M ja pikku-poikani joten kyytikin oli jo valmiina.
Ennen lähtöä eräs hoitaja tuli vielä huoneeseen selittämään miten ei ole sitten varma tästä maksusta että kun tästä varmaan tulee kyllä se vuorokausimaksu osastolla kun täällä nyt olet ollut (JOO KAIKKI 30MINUUTTIA ja muut 5 tuntia siellä sun täällä pitkin sairaalaa ennen osastolle kirjautumista). Sanoin vaan että mulla on nyt aika paljon muuta ajateltavaa kuin se että joudunko tästäkin jotain maksamaan kun kaapissa odottaa jo muutenkin muutama poliklinikka lasku, tulossa leikkaus lasku ja osastolla olot edellis viikolla sekä tän päivän tutkimusmaksu naistenklinikalla... Mulla on mun sisällä joku kolo josta on työntynyt jotain ulos niin mulle on oikeesti yks lysti maksanko mä tästäkin nyt jotain vaikkei mitään ylimäärästä olekkaan kun kerta en töissä pysty käymään. Kunhan mä nyt vaan olisin kunnossa. Tai jotenkin vaan hassua miks hänen piti tulla siitä edes mainitsemaan mulle. Kyllähän mä niitä laskuja sieltä postilaatikosta nään sitten tulevan.. Ehkä lääkärin ei niin empaattinen olemuskin mua ärsytti sillä hetkellä.
Nyt oon sitten kotona ja melko sekavin fiiliksin. Perhe saanu rauhan mieleen vaikka huoli toki jatkuu kun tästä ei nyt sitten tiedä. Tänään mä koin kyllä suunnatonta vääryyden tunnetta ja kiukkua tästä vaikka muuten aina koitankin jaksaa ja uskoa miten kaikki paranee. Mut kun mä nään miten mun vierellä olevat ihmiset on ihan hajalla tästä mun tilanteesta niin se on jotain ihan järkyttävää. Oon aikasemmin kirjottanutkin siitä miten harmittaa kun jotkut unohtaa sen tärkeimmän tuen siitä vierestä miten rankkaa sillä on tai muullakin lähiperheellä. Joo tiedän että mun pitäis keskittyä omaan paranemiseen ja omaan jaksamiseen mut pakko mun on huolta kantaa siitä miten mun perheenikin jaksaa koska ne on kuitenkin niitä jotka musta huolehtii ja välittää. Niiden ansiosta mä jaksan, mitä jos mun lähimmäiset ei kohta enää kestä tätä jatkuvaa murheissa kipuamista...
.jpg) |
| Peukut pystyssä ja taputtaen.. Mehän ei tänne synnytty luovuttamaan. ;) |
Mä olen päättänyt että minähän jaksan ja selviän vielä tästä. Tää ei mua kaada! Jos kerran jokainen ihminen laitetaan kestämään niin paljon kun kukin kestää. Tiedän olevan mielettömän vahva ihminen henkisesti ja uskon että kyllä mullekkin jo on niiden myötätuulien tuulahdusten tultava. Ei tää voi jatkua näin...
Toivottavasti siellä on nyt vaan joku rasvapallero ja verilammikko josta ei haittaa ole ja leikkaukselta säästytään ja oikeesti tää toipuminen olis jo pian ohi.
Huominen on parempi, sain suklaatakin...
Be First to Post Comment !
Lähetä kommentti