keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Liikunta osana arkea

kaupallinen yhteistyö Suomen Voimistelutuotteen kanssa.






Kaikki lähti ajatuksesta, millä tuoda liikunta mahdollisuuksia sisälle kotiin. Jotain joka miellyttää silmää, sellaista mitä koko perhe pystyy hyödyntämään ja mihin kiinnostus riittäisi alku innostuksen jälkeen. Puolapuista olin haaveillut jo pidemmän aikaa, niitä ehdotin miehelleni ensimmäisenä. Siitä ajatus sitten sai tuulta alleen ja nyt olohuoneesta löytyy jo oma tila liikkumiselle perus löhöily mahdollisuuden lisäksi. Olohuoneessa vietetään muutenkin paljon aikaa yhdessä, siksi tuntui luonnolliselta suunnitella jotakin sinne.

Puinen leuanvetotanko on miehen ehdoton lemppari, toimii loistavasti niin selän venytyksessä kuin itse leuanvedoissakin. On se myös ihan mielettömän kaunis ja helposti pois nostettava tarpeen tullen. Valkoisen värinsä ansiosta uppoutuu se oven karmien kanssa melko huomaamattomaksi myös. Vee pääsee apinoimaan puolapuista erilliseen leuanvetotankoon, näiden ollessa asennettuna vierekkäin ja niin hänenkin temppuilu mahdollisuutensa on monipuolisempi. Siksi tanko on juurikin tuon oven karmeissa.

Lisäksi tilasta löytyy puiset voimistelurenkaat, joihin taas Vee on totaalisen hurahtanut. Strapetsi on myös kovassa käytössä ja toimii se hänellä myös keinuna. Samoihin kiinnityskoukkuihin saadaan myöhemmin kiinni vauvalle turvallinen sisäkeinu sekä pomppukiikku.

Ehdoton plussa tulee tuotteiden kotimaisuudesta, tuore koivu tuoksui vielä pakkauksia avatessa, ihanaa. Meille on tärkeää tuoda lapsille liikunta osaksi jokapäiväistä elämää, mutta vielä kuitenkin niin sanotusti leikin kautta myös kotona. Pidetään tärkeänä tukea lapsien motorista kehitystä ja varsinkin puolapuut tukevat näiden taitojen kehitystä mainiosti. Puolapuut on osoittautuneet monipulisiksi niin Veelle kuin meille aikuisillekin ja niiden kanssa pystyy toteuttamaan mm. erilaisia venytyksiä kuin lihaskuntoharjoituksiakin. Näyttää ne myös aika kivoilta osana olohuonetta.

Suomen voimistelutuotteella on nyt myös tarjous, joka ehdottomasti kannattaa hyödyntää, jos puolapuiden hankinta on mielessä ollut. Nimittäin puolapuiden ostaja saa valita kaupan päälle puisen leuanvetotangon, voimistelurenkaat taikka trapetsin. 






Seuraavaksi mielessä on pyörineet mm. bOblesit ja Wobbelin tasapainolauta, jota Vee toivoikin synttäri lahjaksi laudan nähdessään.

Miten teidän kotona liikutaan arjessa, harrastusten ulkopuolella? Onko jotain ehdotonta lempparia jota suosittelisit? :) 

Aurinkoista tiistaita.
-Elisa






maanantai 19. helmikuuta 2018

Kun niitä on nykyään yhden sijasta kaksi





Suurin muutos tapahtui esikoisen synnyttyä, nyt jotenkin vauvan tuoma muutos, ei ollut samanlaista luonnollisestikaan. Vauva istui valmiiseen lapsiperhe elämään rennoin ottein, siltä se ainakin nyt tuntuu, heh. Toisella kertaa monesti osaa ottaa astetta rennommin ja luottaen myös itse vanhempana. Asiaa helpottaa myöskin se, miten toinen näistä nukkuu yöt, ruokailee, pukee, peseytyy jne ihan itse. Ikäero näiden välillä tuntuu hyvältä, meidän perheeseen meille sopivalta. Nautin suuresti siitä miten pystyn antamaan huomion kummalekkin lapselle. Pienen ollessa rinnalla, pelataa usein Veen kanssa esim. Aliasta tai jotain muuta, johon en niin tarvitse käsiäni. Lisäksi Vauvan nukkuessa päikkäreitä, on meillä aikaa touhuta muitakin juttuja ja Vee on aina tykännyt olla mukana niin ruuanlaitossa kuin siivouksessakin. Ei sen tekemisen mielestäni aina tarvitse niin ihmeellistä olla, läsnäolo on kaiketi sitä tärkeintä.

Pikkuinen on kietonut meidät kaikki nyt jo pienen pikkurillinsä ympärille. Vee on ihan haltioissaan pikkuveljestä ja onnessaan siitä miten saa osallistua tämän hoitoon ja viihdyttämiseen. Sekin on yhteistä touhua hänen ollessaan täällä kotona ja lähtöisin hänen omasta kiinnostuksestaan pientä tulokasta kohtaan. Vauvan päästäessä korkeampaa äänähdystä, on hän ekana hyssyttämässä: "Ei hätää, isoveli on tässä. Ei mitään hätää." Vauvan nukahtaessa vaunuihin hänen työntäessä, kertoo hän miten onnelliseksi tulee siitä että saa vauvan itse nukahtamaan. Vielä illalla häntä peitellessä, viimeisen lauseen huikkaa perääni: "Äiti, mä oon niin onnellinen kun saan pitää vauvaa sylissä ja hoitaa."

Mahdolliset mustasukkaisuudet kuuluu kuvioon, jos niikseen tulee joskus olemaan. Mutta nyt koen ainakin homman rullaavan polulla, jossa jokaisen meistä on hyvä. Jokaiselle on oma tilansa ja paikkansa tässä yhdessä.




Nyt saan kutsua itseäni äidiksi kahdelle, kahdelle pienelle pojalle. Olen maailman onnellisin siitä ja juurikin tästä elämästä.

Miten teidän vauva-arjen alun kuviot on poikenneet toisistaan, tai mitä muutoksia esikoinen on mukanaan tuonut? 

-Elisa

torstai 8. helmikuuta 2018

Onneni on tässä





Tätä onnellisuuden määrää ei etsien tarvitse hakea, se näkyy ihan kaikessa tässä ympärilläni itselleni, näissä kahdessa pienessä pojassa, jota katsella ja lähelläni pitää saan. Se on miehessäni, tuossa vierellä läsnä ja koti jossa elämme. Se on olotila jota tunnen, sekä terveys josta kiitollisena nautin, ilman ajatusta sen olevan itsestäänselvyys.  Elämän pieniin paloihin kiteytyy lisäksi niin paljon positiivisia hetkiä, joita itse kukin meistä annostelee ominpäin. Kukaan ei pysty pakottamaan toista näkemää kaikkea sitä hyvää, mitä ympärillä jo nyt on. Helppoa on haluta lisää tai jotain jota toisella on.

Eräs sanoi kerran minulle: "Miten helppo sun on olla onnellinen! On omistusasunto, autot, vakituinen työ ja hymy huulilla kun olet aina niin iloinen." Kyseinen ihminen tunsi kateellisuutta, huonoa fiilistä ja suuttumusta siitä, miten hänellä ei ollut juuri nämä hänen mittapuullaan onnen määrittelevät  asiat samallalailla. Miten toisen elämä voikin näyttää niin täydelliseltä, että omat unelmat ja haaveet vaihtuvat inhoon tai olotilaan jossa ei enää nähdä sitä mikä on kuitenkin hyvin myös omassa. Miten toisten hyvä, ajatellaan johtuvan juuri tietyistä asioista. Ei nämä asiat ole taivaasta luokseni pudonnut, eikä meidänkään elämä helppoa aina ole, vaikka päällisinpuolin arkea helpottavat asiat on tietyllä mallilla. Olen kuitenkin tehnyt ison työn kaiken sen eteen mitä elämässäni nyt on, kun puhutaan niistä mitkä määritteli hänelle onnen. Työ ei kuitenkaan kävellyt kotiovelle koputtelemaan, asunto tai auto ei myöskään. Niiden eteen tein töitä jotta ne itselleni onnistuin "saamaan". Kysyinkin häneltä "Mitä olet tehnyt sen eteen että löytäisit itsellesi vaikka sitten sen vakituisen työn?" Vastaus oli lähinnä selitystä siitä, miten on turhauttavaa laittaa hakemuksia tai muuta kun kuitenkin joku muu saa paikan..?!?

Mitä tulee elämäni suurimpaan onneen, on se itselleni kaikkea muuta kuin hänen mainitsemansa. Minulle se on ennenkaikkea tämä perhe, jonka eteen tehdään yhdessä asioita. Tätä perhettäkin on rakennettu hartaudella, rakkaudella ja toisten tavoille oppien sekä ymmärtäen, hyvin pienin askelin alussa. Yhteinen lapsi oli haave, mutta ei itsestäänselvyys, edes siinä vaiheessa kun pientä alettiin yrittämään, eihän sitä koskaan tiedä miten kaikki menee. Veen ja Jaakonkin yhteys on rakentunut omalla painollaan, ei se syntynyt sormia napsauttamalla vaan rauhassa tutustuen, luottoa toiseen luoden ja kiinnostuen.

Mielestäni on harmillista, miten moni määrittää oman elämän puutteellisuutta, sen perusteella mitä jollain muulla on. Onhan se loogisesti ajateltuna äärettömän helppoa ajatella niin. Minä kuitenkin päätin olla onnellinen, onnellinen omassa elämässäni, itse asioiden eteen tehden ja nähden. Päätin pitää itsestäni huolta perheemme lisäksi, enkä sivuuttaa sitä mitä myös minä tarvitsen. Näen jokaisessa päivässä hyvää ja elän läsnäolevaa hetkeä parhaani mukaan hyväksyen ja kiitollisena. Kyllähän kaikkea keksii mitä haluaisi, mutta olenko valmis tekemään töitä haaveideni eteen myös, vai junnaanko ajatustasolla? Tavoitteet on juurikin niin ruokaisia mitä itse itsestäsi niille annat. Jos en, miksi tuntea kateutta heitä kohtaa, joilla jokin muu on toisin. Miksi ylipäänsä määrittäisin onnea sen perusteella mitä ei juuri nyt ole, kun voisi lähteä ajattelemaan sitä mitä kaikkea jo on? Meillä jokaisella on elämässä hyvää, jopa tekemättä mitään sen eteen.

Näetkö sen, se on itsestäsi kiinni.

Mikä tuo sulle onnea?



-Elisa








sunnuntai 4. helmikuuta 2018

1 viikkoinen pieni ihminen

Eilen synnytyksestä oli kulunut jo kokonainen viikko, vaikka miten edelleen tuntuu siltä kuin pieni olisi syntynyt vasta eilen. Ollaan nautittu melkoisen harmonisesta ensimmäisestä viikosta, vauva on hyvin tarkka ruokailujen säännöllisyydestä 4h välein ja muuten hän vielä pitkälti nukkuu muut välit.





Olen myös itse saanut nukuttua ihan mielettömän hyvin, vaikka väsymyksen huomaankin silmien seistessä yö imetyksen aikaan. Veestä muistan miten vaikeaa oli saada unenpäästä kiinni, ihan mahdottoman vaikeaa. Tarkkailin jatkuvasti hengittääkö pieni siellä pinnasängyssä nyt varmasti ja kaikki tuntui ensimmäisen 2 viikon ajan muutenkin huolta nostattavalta. Tuolloin kotiuduttiin sairaalasta miltein viikon nukkumattomuuden jälkeen, shokissa edelleen ja hormonit tuskin auttoivat asiaa ainakaan positiivisesti. Ensimmäiset 2 viikkoa lähinnä itkin, koska pelkäsin aivan kaikkea mahdollista. Varsinkin iltaisin, pelkäsin tulevaa yötä, sitä miten me nyt selvitään keskenämme tulevasta yöstä ja milloin mikäkin huolta herätti. Onneksi babybluesta kärsivät saavat kuitenkin inan edes helpotusta mielelleen 1-2vk jälkeen. Näin kävi meilläkin, kunnes sitten alkoi oma sairastaminen hoitovirheen vuoksi ja lapsuuden traumojen selvittely. Babyblue oli kuitenkin ohimenevä ja onneksi tällä kertaa sitä ei tullut. Nyt mukana on ollut varmuutta ja luottoa ihan erilailla. Olen päässyt ensimmäistä kertaa nyt ilmeisesti siihen niin sanottuun "vauvakuplaan" ja se on ihan parasta! 

Tämän pienen olen tajunnut ottaa unipesässä viereeni omalle puolelleni ja näin hän on mahdollisimman lähellä öisin. Vielä kun on niin kovin pikkuinen. Veestä olin melkoisen ehdoton ihan kaiken suhteen. Tämän kanssa mennään sieltä mikä tuntuu meistä parhaiten toimivan. Joskus on kompuroitava, jotta voi seuraavalla kerralla ymmärtää, miten jokainen kuultu ohje ei aina ehkä palvelekaan omaa perhettä parhaiten. 

Vee on ollut isällään tämän viikon ja huomenna maanantaina saadaan koko perhe kokonaisena tänne vauva-arkeen kiinni. Olen niin onnessani että meinaa sukat pyöriä jalassa ympyrää! Ihanaa saada esikoinen kotiin ja jakaa tätä kaikkea rakkautta myös hänelle meidän yhteisellä viikolla. Veljet pääsee kunnolla toistensa lähelle ihmettelemään. Ihanaa! 

Onko jotain mistä haluaisit lukea enemmän, jotain josta haluaisit kysyä meidän kokemuksia tai tapoja toimia? 

Parasta sunnuntaita! <3 

-Elisa






perjantai 2. helmikuuta 2018

Synnytyskertomus

Aiemmista teksteistä pääsee lukemaan siitä, mitä kaikkea viimeisiin kuukausiin odotuksessa kuului. Synnytyspelkoa esikoisen traumatisoivan synnytyksen johdosta, rentoutusmenettelyjen opettelua, oman kehon ja mielen uskon kasvattelua tätä synnytystä varten ja paljon kiitollisuutta mahassa möyrivästä pikkuisesta. Tästä pääset kurkkaamaan myös esikoisen synnytyksen kulkua.

Käynnistys sovittuna viime perjantai aamulle klo 10.

Vietiin esikoinen päiväkotiin viskari tehtävien pariin, annoin halit pusut ja nieleskelin etten vollottaisi tunteiden noustessa pintaan. Seuraavaksi nähdään kun hänestä on tullut isoveli. Heipat heilutettua oli kuitenkin aika lähteä heidän päiväohjelman tieltä pois. Siitä suunnattiin kaksin vielä Naantalin aurinkoiseen aamupalalle, ennen kun oli aika siirtyä kohti synnäriä. Viime päivien viimeiset valmistelut tuntui tehneen tehtäväänsä ja tulevan koitoksen odotus kasvoi hurjaa vauhtia mielessä positiivisena. Pelolle ei ollut tilaa tai tarvetta, oli hyvää jännitystä ja halu päästä etenemään.

Lääkärin tutkimuksen jälkeen oli kaksois-ballongin asennuksen aika. Kyseinen menetelmä on luonnollisin käynnistyksen aloitus (lääkkeetön), jolla koitetaan aktivoida synnytystä käynnistymään mekaanisen ballongin avulla, joka kypsyttää kohdunsuuta ja näin toivotaan myös supistusten aktivoituvan kehossa itsestään. Asennuksen jälkeen olin käyrillä noin tunnin, josta saatiin lupa lähteä kotiin odottelemaan etenemistä. Käytiin parilla pienellä kävelyllä haukkaamassa happea, kiivettiin portaita edestakaisin ja pyörittelin lantiota seisoen sekä jumppapallon päällä keskittyen yläkropan paikallaan oloon. Mielessä pyöri lähinnä painovoiman mahdollinen vaikutus, siksi kaikenmoinen lepo ei sopinut kuvioihin vaikka sillekkin oli lupa annettu. Napakoita supistuksia alkoi astumaan kuvioihin klo 18 maissa, pikkuhiljaa piti keskittyä supistuksiin ja pysähtyä hengittämään. Klo 22 siirryin kuumaan suihkuun vastaanottamaan supistuksia ja siellä ne yltyikin sitten entisestään jo hyvin. 00:00 ballongi irtosi, joka tarkoitti kohdunsuun olevan nyt 3-4cm auki. Vauvan liikkeet hävisi ballongin irtoamisen jälkeen, joten mentiin käymään varuiksi näytillä, lupa kun oli muutoin odottaa kotona voinnin mukaan aamuun asti.

Lääkäri tarkasti tilanteen, totesi vauvalla kaiken olevan hyvin, sekä kertoi kohdunsuun olevan jo 4-5cm avoinna. Tuntui hämmentävältä! Esikoisen kohdalla keho oli käytännössä toimintakyvytön sekä kipushokissa 1cm lähtien loppuun asti, lääkkeellisen käynnistyksen vuoksi (joka monesti on hurjasti kivuliaampi lääkkeillä tehtyjen supistusten johdosta). Tunsin onnistumista ja mielettömän hyvää fiilistä. Keho oli tälläkertaa tehnyt itse supistuksia, sekä edistänyt tilannetta jo noin järjettömän hyviin sentteihin asti pelkän ballongin avulla. Vielä niin että itse pystyin kävelemään, keskustelemaan, nauramaan supistusten välissä ja täysin hallitsemaan tilannetta eri rentoutus keinoin. Ajattelin miten jo vaan tämän alun meno noin, on enemmän mitä edes toivoa saattaa kaiken sen jälkeen mikä viimeksi jätti niin hurjasti pelkoja matkaan mukaan Veen synnyttyä.



Oli kuitenkin yö, joten kalvoja ei alettu puhkomaan vaan lähdettiin kotiin odottamaan aamua.  Kotona supistukset lopulta loppuivat kokonaan, mentiin nukkumaan pariksi tunniksi ja siirryttiin takaisin synnärille yhdeksältä. Siellä meitä odotti oma ammeellinen synnytys-sali sekä herttainen  kätilö. Aloin kyselemään mitä kaikkea käytössäni olisi, kun homma lähtee taas etenemään kalvojen puhkaisun jälkeen.  Lisäksi listasin tiskiin omat toiveeni synnytyksen suhteen ja varmistin että tälläkertaa toiveitani kuunneltaisiin, kunnioitettaisiin sekä miten mitään sellaista ei saisi tehdä jonka itse kiellän. Kätilö oli äärettömän ymmärtäväinen ja pahoitteli viime kokemustani. Tuntui luottavaiselta ja hyvältä.

Synnytyksen kestoksi on merkattu 6h33min joka lasketaan hetkestä kun supistukset palasivat kovina. Kalvojen puhkaisun jälkeen supistukset tosiaan palasivat pian ja aloin liikkumaan aktiivisesti. Kävelin synnytys-salien käytävää edestakaisin, supistuksen tullessa nojasin kävelytukeen ja säädin Tens-laitteesta tärinää kovemmalle. Olin omassa kuplassani rentona, kehoa kuunnellen ja toimien sen mukaan joka missäkin hetkessä tuntui hyvältä. Kun supistukset alkoivat olemaan kivuliaampia, siirryin käytävältä huoneeseen ja pyysin Jaakkoa avuksi. Väleissä naureskeltiin, keikuttelin lantiota ja pidettiin hyvää fiilistä yllä, jotten jäänyt supistus kipuihin kiinni aina niiden helpottaessa. Jaakko painoi hartioiden akupisteitä, minä hengitin syvään sisään, ulos hallitusti ja samalla Tensin Boost nappia painellen. Kokeilin ilokaasua, joka tälläkertaa aiheutti pahoinvoinnin, näin ollen sen jätin heti kättelyssä pois. Välillä istuin supistuksen sängyn reunalla, välillä seisoin kävelytuessa roikkuen, Jaakon edelleen painaessa pahimman kivun kohdilla hartioiden tai käsien pisteistä. Näillä konsteilla edettiin 6cm asti, jolloin vauvan sydänäänet tippuivat alas jokaisen supistuksen tullessa. Kätilö asensi "pinnin", joka piirsi selkeämmin vauvan tilaa ja sykettä ruudulle. Samalla minut pyydettiin sängylle makaamaan, jotta syke saataisiin pysymään hyvänä.

Olisin halunnut siirtyä ammeeseen mutta sykevaihtelun vuoksi se ei enää ollut mahdollista. Näin ollen pyysin epiduraalin, välttääkseni joutumista hallitsemattomaan kiputilaan jota en halunnut. Se kun olisi vienyt mahdollisuuden pysyä itse hommassa aktiivisesti mukana myös pääkopan kanssa. Epin sain melko nopeaan ja teho alkoi tuntua, jaloissa pysyi hyvin tunto ja toiminta. Tuolloin Jaakko soitti siskolleni (joka oli tulossa lisä tueksi synnytykseen kummankin toiveemme vuoksi) että nyt olisi hyvä aika tulla paikalle. Pahin kipu hälveni ja sain itseni taas enemmän liikkeelle vauvan sykkeen korjaantuessa. Höpöteltiin tulevasta ponnistusvaiheesta, toivomistani ponnistusasennoista sekä siitä mikä olisi ehdoton ei. Paineen tunne alkoi astumaan kuvioihin ja parin h jälkeen kivut alkoivat taas hiipiä hallitsemattomina osaksi. Pyysin lisäannoksen epiduraalia, sain sen ja varttia myöhemmin kohdunsuu oli edennyt tilaan josta saisi aloittaa ponnistamisen. Olin rauhallinen, valmis ponnistamaan ja nyt alkoi olla sen aika. Muistin Annan neuvon, miten ponnistamista ei kannata aloittaa täysiä puskien, vaan pienin ponnistuksin. Näin vauva saisi itse hakeutua alemmas, kohtu työntäisi mukana luonnostaan supistuksen tullessa ja voimani riittäisivät pidempään. Kokeilin ponnistamista kylkiasennossa, hetken kuluttua polvilleen sängyn päätyyn nojaten ja lopulta ponnistin taas kyljellään. 20min aktiivisen ponnistamisen saattelemana pieni syntyi maailmaan klo 19:30.

Ponnistin omin voimin, omaa kehoa kuunnellen enkä imukupin avulla tällä kertaa. Olin edelleen tilassa jossa ymmärsin kaiken, tilassa joka ei vienyt nyt kipu-shokkiin. Nyt hän on siinä! Hän todella on rinnallani ja meillä molemmilla on kaikki enemmän kuin hyvin. Ei ole sanoja kuvaamaan sitä onnen ja kiitollisuuden määrää! Jaakosta tuli isä tuolle pienelle, täydelliselle pojalle juuri hetki sitten ja meidän synnytysmatka on tullut päätökseen tuntein, jotka jokaisen pitäisi saada tuntea ja kokea.

Nyt ymmärsin sanoja joita olin kuullut ennen esikoisen syntymää, ymmärsin vasta toisen synnytykseni jälkeen sanoja jotka kertoivat miten kaikki kipu unohtuu kun pienen saa rinnalle. Nyt tunsin sen ensimmäistä kertaa vaikka kahdesti olen rinnalleni saanut sen maailman rakkaimman, oman odotetun vastasyntyneen. Tällä kertaa kipu ei vienyt mukanaan ja sumuttanut sitä kaunista hetkeä, pienen ihmisen syntymää. Tämä kokemus kuitenkin muutti myös edellistä kertaa jotenkin herkemmäksi ja enemmän ymmärrettäväksi. Se teki siitä myös kauniimman ja jotenkin koin uudestaan myös mielessä hetkeä kun Vee nostettiin rinnalle miltein 6-vuotta sitten.




Itkin ja hoin miten tein sen, miten pystyin hallistemaan kehoani, miten nyt osasin kuunnella sitä ja pääsin toteuttamaan asioita synnytyksen edistämiseksi ilman yhtäkään lääkkeellistä supistusta. Kehoni teki sen, teki sen jo toistamiseen.

Synnytys oli kaikkea muuta mitä ikinä olisin osannut edes toivoa. Se oli voimaannuttava, korjaava esikoisen synnytyksen jälkeen. Kaiken kaikkiaan upea ja sen sanominen tuntuu vieläkin ihan hullulta. Hetki sitten vielä pelkäsin tulevaa ihan järjettömän paljon, olin kauhuissani edellisestä ja nyt voin huokaista onnesta. Aidosti sydämestäni kiittää jokaista ihmistä ympärilläni salissa, siitä, miten kaikki teki juuri sen, mitä todella tarvittiin tämän pienen ihmisen kauniiseen syntymään.  Sain kokea jotain sellaista mitä en ikinä koskaan voisi edes itse uskoa todeksi, kaiken sen jälkeen mitä kannoin mielessä mukana traumana, pahimpana pelkona, oli tuossa hetkessä pyyhkäisty mielestäni pois.

Nyt mulla on kaksi täysin erilaista synnytyskokemusta koettuna ja kummastakin tunnen maailman suurinta kiitosta, onnistumista ja onnea. Kaikella on tarkoituksensa, onneksi en jättänyt yhteistä haavettamme ajatustasolle pelkojen vuoksi. Saatiin kokea yhteisen lapsen syntymä ihan mielettömän upein fiiliksin ja tuntein. Sain korjaavan kokemuksen ja jotain joka tuntuu armahtavan viimekertaisen pelot kauas pois.

Nyt sylissä tuhisee terve pieni poika ja isovelikin pääsi heti häntä nuuhkuttamaan. Oon maailman onnekkain omassa elämässäni, ollessani äiti näille kahdelle. <3 


Kaunis kiitos kaikille odotus matkassa mukana olleille, sekä synnytystä edistäville ja apukeinoja kertoville. Kiitos ystävät, Kiitos Kätilön koti Anna, Kiitos vyöhyketerapeutti Mari Sipilä, Kiitos isosiskoni Jassi, Kiitos esikoiseni ja ennnekaikkea Kiitos järjettömän suuresta tuesta, uskosta minuun, turvasta ja rakkaudesta Jaakko. 

-Elisa