torstai 21. syyskuuta 2017

Mistä luotto omaan kehoon?

Pelkopoli käynti takana ja olo on aika hämmentynyt! Ensin askeleet samoille käytäville, jotka viimeksi näin Veetä synnyttäessä, kätilön ohjaus himmein valoin valaistuun huoneeseen ja kevyt ahdistuksen tunne rinnassa. Näinkö tämä edelleen minussa vaikuttaa mietin? Kuluneet viisi ja puoli vuotta, aiheesta puhumisesta huolimatta, kantavat edelleen alitajunnan matkassa rankempaa fiilistä kuin osasin odottaa.



Hetken mietin miten voin olla tässä tilassa odottamassa vauvaa, kun kerran selviydyin traumaattisesta synnytyksestä ja ensimmäisistä vuosista lopulta tähän pisteeseen, jossa voin  todeta voivani hyvin. Vielä pari vuotta sitten, en olisi voinut edes kuvitella uskaltavani enää koskaan yrittää täyttää haavetta joka pelon vuoksi himmeni. Okei, järjellä ajateltuna, minähän selvisin kaikesta huolimatta ja olen aina toivonut Veelle sisarusta. Tätä pientä yhteistä unelmaa pohdittiin kauan sekä hartaudella. Kykenen kertomaan vointini olevan äärettömän hyvä tänäpäivänä, joten miksi miettiä mitä viimeksi kävi. Mutta tunnetasolla ajatus tuo alleen muutakin vähän väkisin. Pelkoa ja hämmennystä, ymmärrystä miten ainutlaatuisen tärkeää on oman kehon hyvinvointi josta muutama vuosi sitten ei ollut varmuutta tulevaa ajatellen. Miten tärkeä terveys on, joka niin usein kulkee itsestäänselvyytenä monen matkassa. Olen kertaalleen selvinnyt vaikeasta synnytyksestä, saanut maailmaan terveen lapsen. Josta alkoi äärettömän vaikea vauva-/taaperoaika itse vakavasti sairastaen, lääkärin hoitovirheen vuoksi. Sekä lisäksi oman lapsuudenajan traumoja läpikäyden henkisellä puolella samaan syssyyn. Tärkeimpänä kasvoin samaan aikaan äidiksi Veelle, sekä ihmisenä mielettömän matkan ja parantusin kehon kanssa tilaan jonka kanssa olen oppinut elämään.



Nyt olen matkalla samaan tilanteeseen, josta alkoi elämäni ehdottomasti vaikeimmat ajat. Hetket joita en toivoisi kenellekään koettavaksi, vaikka kuinka kokisin kaiken uudestaan Veen vuoksi jos näin olisi tietystikin. Tiedän miten jokainen synnytys on erilainen, minun kokemukseni laukaisi viimeksi niin hurjat ajat käyntiin, että se itsessään kolkuttaa takaraivossa pelkoja nostaen. Pelon tunteen kanssa tuntee astuvansa samaan miinaan. Kun taas tunnetasolla ymmärtää, miten pelkoni voi tälläkertaa olla suurin voimavarani. Minähän selvisin. Se mitä kävi viimeksi, on jo koettua elämää. Jotain joka opetti ja oli tarkoitus kokea. Aika hyvästä syystäkin vielä, heh.

Poli käynnillä käytiin synnytyskertomus läpi alusta loppuun lukien ja keskustellen. Mietittiin mitä olisin toivonut tapahtuvan toisin ja kätilö taas kertoi, miksi jollainlailla toimittiin. Kirjattiin ylös mitä odotan seuraavalta synnytykseltä, jos suinkin pystyn siihen vaikuttamaan ja seuraavan ajan saan ennen vauvan syntymää, jos koen sen tarpeelliseksi. Itku tunne ryöpyn jälkeen, tunsin todella sitä tarvitsevani (useammankin jos mahdollista kiitos). Mutta nyt hetken sulateltua, en tiedä onko paikka oikea itselleni asiaa enää puimaan. Ehkä käytän aikani tutkien mielen hallintaa, rentoutumista ja vahvistamaan uskoa oman kehon kestävyydestä tulevassa synnytyksessä.

Edellinen on nyt läpikäyty ja tuleva on oma tarinansa. Mitään en voi etukäteen ennustaa, parempaan tulevaan voi silti aina uskoa.

-Elisa








keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Valta pelolle vai usko tulevalle

Mainitsinkin aikaisemmin synnytyspelkopoli lähetteestä ohimennen, kun kerroin pienestä täällä blogin puolella. Huomenna kyseinen aika olisi edessä ensimmäistä kertaa ja fiilikset on odottavat kyllä. En oikein tiedä käynnin kulusta, miten homma käydään läpi ja miten pelkoni otetaan huomioon , mutta huomenna ollaankin sitten jo viisaampia!

Toisaalta tuntuu vieraalta avautua ammattilaiselle, miten hänen kollegansa toimi mielestäni väärällä tavalla. Miten hätäni jätettiin omaan arvoon ja miten koin kehoni riiston, kuoleman todellisen pelon ja alun jota en toivoisi toisille. Täältä pääset lukemaan pienen palan Veen synnytyksestä.

Mitä sitten toivon tulevalta? Voiko siltä toivoa muuta kuin sen menevän hyvin, vauvan ja oman hyvinvoinnin pysyvän hyvänä, että selvitään. Voiko siltä toivoa todella jotain muuta, synnytyksiä kun on miljoona erilaista. Mitään ei tiedä valmiiksi. Ei milloinka se alkaa, alkaako se ylipäänsä itsestään, vai jälleen lääkkeiden avustuksella. Onko se nopea vai hidas. Saanko ponnistettua vauvan tällä kertaa itse ulos vai tarvitsenko apua jos hänkin jumiutuu kahden tunnin ponnistus yrityksestä huolimatta? Saanko apua kun tarvitsen sitä, jos kuitenkaan minua ei kuunnella toistamiseen.

Äidille sanoin jo miten lähden synnärin salista vaikka kadulle synnyttämään, koska uskon jonkun huomaavan hätäni. Jos niikseen on, ettei mahdollisen hädän tullessa kukaan ymmärrä kehoni todellisia äärirajoja, jotka tunsin ensimmäisellä kerralla niin totaalisen täydellisesti.

Ja jokaiselle synnytyksestä kysyvälle, olen kertonut miten en todellakaan vielä tiedä miten tämä pieni ihminen maailmaan tulee, mutta jotenkin kyllä! Eihän edes tiedä onko alatiesynnytys kuitenkaan mahdollista, edellisen synnytyksen jälkeen, johon lantio ei meinannut riittää. Eikä tiedä kääntyykö vauva edes pää alaspäin. Tai onko edessä hätäsektio. Kun mitään ei voi etukäteen ennustaa, on vaikea miettiä mikä on tärkeintä missäkin tilanteessa, kun tilanteita voi olla niin monta erilaista. Tottakai jokainen kätilö toimii parhaaksi katsomalla tavalla, mutta entä jos tapa ei ole kuitenkaan oikea?

Ehkä kuitenkin päällimmäisenä mielessä on se, että tuntisin olevani turvassa, osaavissa käsissä jotka kuuntelee myös omia tuntemuksiani. En odota kivutonta synnytystä, en haaveile pilvilinnoista ja pumpulisesta maailmaan tulosta. Tiedän todella mitä kovat supistukset ovat kun ne eivät ole edes omia vaan tekemällä tehtyjä, joiden sanotaan olevan huomattavasti kivuliaampia. Haaveilen yksinkertaisesti siitä, etten kokisi enää koskaan sitä samaa arvottomuutta, turvattomuutta, hätää ja oman kehon riistoa, elämäni tärkeimmässä tehtävässä.



-Elisa
perjantai 8. syyskuuta 2017

Ensimmäinen synnytys

Päätin kirjoittaa pieniä paloja esikoisen syntymästä, ensimmäisistä hetkistä, tunteista, hädästä ja siitä, miten mikään ei mennyt alkumetreistä lähtien pätkääkään siihen suuntaan mitä olin kuvitellut. Joten vinkki kaikille tuleville vanhemmille - älä suunnittele mitään valmiiksi. Ja jokainen tunne jota tunnet on sallittu.














Meidän matka on ollut kaukana pehmeistä poluista, se on ollut erityinen. Meidän oma yhteinen taival, ainutlaatuinen, kuten jokaisella vanhemmalla ja lapsella on se omansa. Jokaisella on oma tarinansa, oma matkansa, sekä omat kuljetut polut nyt jo menneiden askelten alla.

Tunnen vahvuutta mutta myös epävarmuutta.

Tunnen pelkoa mutta myös onnistumista.

Tunnen suunnatonta kiitollisuutta.

Tunnen jotain niin suurta rakkautta, ylpeyttä ja onnellisuutta.

Kun ajattelen häntä nousee miltein vedet silmiin, ajatellessa ensi tapaamistamme. Se oli kaikkea muuta kuin sitä, mitä olin joskus sen kuvitellut olevan. Traumaattisen ensimmäisen yhteisen päivän,  miltein kolmen ensimmäisen vuoden sairastamiseni ja muiden vaikeuksien jälkeen me ollaan tässä, käsi kädessä yhdessä elämässä.  On hän parasta, mitä maa päällään voisi koskaan elämässäni kantaa. Ei näihin riitä sanat kuvaamaan, läsnäolo lähellä on voima, josta kiitän jotain suurempaa.

Muistan edelleen sen järjettömän keskittymisen selviämisen johdosta synnytyksessä. Muistan keinutuolissa kiikkuvan kätilön mietinnät: "mitäs me sulle sitten tässä nyt keksittäis".  Muistan rauhallisuuteni läpi synnytyksen turvattomuuden tunteen ollessa äärimmillään, muistan ilokaasun. Pistot, poltot, reisiluiden hätähuudon poikki menemisen tunteesta.

Muistan hetken jolloin voimat loppuivat, milloin kummankin sykkeet romahtivat. Muistan hätääntyneen ilmeen kätilön kasvoilla. Muistan hämäränä sohjoisena kuvana joukon ihmisiä ympärilläni tuon jälkeen kun tilanne kävi vaaralliseksi, muistamatta kuitenkaan yhtäkään kasvoa kun kehoni ei enää kestänyt. Muistan käskyjä ponnistaa vaikken tiennyt enää edes supistiko minua, muistan jonkun painamassa vatsasta lasta alemmas ja huutaen kasvojeni edessä, muistan kuoleman pelon iskevän. Hetken kun kerron lapseni isälle miten en tule selviämään tästä, miten tunsin ettei yksikään todellisuudessa ymmärrä miten kuolen. En selviä, en enää.

Jollain ihmeen kaupalla kuitenkin, se joukko sai itkevän pienen poikani maailmaan. Rinnalleni. Muistan äänen pääni sisällä, joka käskee kiittää, "kiitos". Puskivat sanat suustani kuin pakosta, olinhan niin tottunut suoriutumaan, selviämään tilanteesta kuin tilanteesta aiheuttamatta muille huolta itsestäni. Jonkun ottaessa kuvia, muistan hymyn jonka koitin saada aikaan kasvoilleni, todellisuudessa olin kauhun vallassa. Jonkinasteisessa shokissa traumaattisen synnytyksen johdosta. Kehoni oltiin riistetty, olin veltto ja tunteeni kadottanut raunio. Se oli käynyt tilassa jossa kehoni tunsi totaalisen arvottomuutensa, kaikkien sulkiessa korvista ulos todellisen hätäni. "Olet uskomattoman hiljaisesti kestänyt kaiken". Niin olin, kunnes rajat täyttyivät, tulvivat ulos ryöpyten, eikä kukaan ymmärtänyt ennen sykkeiden romahtamista, miten kehoni äärirajat tulivat täyteen. En tuntenut kenenkään kuuntelevan, tunsin olevani yksin. Vaikka kuinka huone oli täynnä ihmisiä. Olo oli kuin räsynukella joka voitiin heittää leikin loputtua takaisin kaapin pohjalle. Homma paketissa, sama se miten se meni. Lapsi on nyt ulkona, hengittää, kuten sinäkin.

Muistan jonkun taluttaneen sen samaisen räsynuken (itseni) suihkuun jakkaralle peseytymään. Näin silmissäni ainoastaan suihkukaapin lattian veden vaihtuessa punaiseksi. En osannut ajatella lastani, en sitä miten todella olin tullut äidiksi. Näin yksinäisen riistetyn, rikotun kehon joka ei osannut tuntea käytännössä mitään. Tuijotin suihkun lattiaa punaisena allani ja ilmeisesti jotenkin vaan selviydyin sieltä suihkusta takaisin salin puolelle ilman muistikuvaa. Lapsen isän tarjotessa pintä ihmettä syliini, kehotin häntä pitämään lasta. Olin aivan turta, se kai voisi kuvata oloani jos joku edes voi. Jos joku olisi kysynyt haluatko lähteä kotiin, olisin varmaan lähtenyt, yksin.

Ja taas kerran elämässäni olin tilanteessa josta oli vain selvittävä. Jota oli elettävä eteenpäin omista tunteista huolimatta. Ei ollut vaihtoehtoja, olin saanut lapseni josta olin aina haaveillut. Olin valmistellut kaiken kotiin ja elämäni lasta varten. Nyt oli löydettävä sisältäni edes jotain saadakseni itseni jonkinsortin järkitilaan. Vaikka todellisuudessa taisin itse tarvita omaa äitiä lohduttamaan itseäni.

Nyt viisi ja puolivuotta pojan synnytyksen jälkeen, voin onneksemme todeta tätä kirjoittaessa teille muillekkin. Yhteytemme kehittyi aika nopeaan ja kehittyy ikuisesti. Päivääkään en vaihtaisi ja jokaisesta päivästä tuon pienen ihmeen vuoksi, tunnen mittaamattoman suurta onnea ja kiitollisuutta. Alkumme oli ihan äärettömän pelottava, en ollut kuullut keneltäkään etteikö yhteys lapseen syntyisi heti. Ainoastaan tarinoita miten oman lapsen saaminen rinnalle on jotain häkellyttävän ihanaa, jotain joka pyyhkii mielestä kaiken sen kivun ja tuskan. Kunpa olisin tiennyt omienkin tunteideni olleen normaaleja ja melko yleisiäkin. Nyt onneksi sen tiedän ja se tunne ei kanna mukanaan pelkoa tai häpeää. Ainoastaan ymmärrystä ja pientä surua ajatellessa tilannetta, johon olisin kaivannut lohtua ja jonkun kertomaan: "Tunnet sen vielä ja olet paras äiti tälle pienelle."

Onni on tämähetki ja kaikki se ymmärrys, oppi ja vuodet jotka ovat muovanneet ja antaneet mittaamattoman paljon. Onni on olla äiti ja juurikin tässä elämässä.




-Elisa


torstai 7. syyskuuta 2017

Niin pientä mutta suurta

Meille odotetaan pientä ihmistä, osaksi meidän perhettä helmikuun alkuun. Aika jännittävää, mielettömän ihanaa ja muutoksia mukanaan tuovaa ihmettä.

Raskausviikko 19 vaihtui eilen ja aika on kyllä mennyt kuin siivillä, vaikka samalla tuntuukin hitaalta. En malta odottaa puolivälin ultraa ja toisaalta taas mieli on sen suhteen ajoittain tyyni ja vain odottava.



Toisen raskauteni kulku:

Saatiin tietää pienestä ollessani neljännellä viikolla raskaana. Rinnat aristi jo vaan kävellessä, väsytti ja suunniteltu kun oli niin eipä siinä tarvinnut pitkään arvuutella. Tuntui samalta kehossa, mitä Veetä odottaessa 2011 syksyllä.

Testin näyttäessä positiivista, mielen täytti kuitenkin kauhukuvat Veen synnytyksestä, sekä ensimmäisistä kahdesta vuodesta hänen kasvaessa vauvasta taaperoksi, oma sairastumiseni hoitovirheen vuoksi, ambulanssi reissut keskellä yötä tajuntani hiipuessa ja sietämättömän kovat kivut, sairaalloinen laihtuminen imeytymishäiriön vuoksi ja mielen liika kuormitus kaiken keskellä.

Vaikka kuinka tämä pieni oli tekemällä tehty ja vaikka kuinka olinkin käsitellyt Veen synnytys sekä vauva-aikaa. Olin totaalisen paniikissa! Itkin ja koitin samalla jotenkuten hengittää Jaakon rauhoitellessa. Onni on mies joka omaa empatian itseni kohdalla, se on kyllä mun suuri onneni. Tuo turvallisuutta, varmuutta ja olon miten me kyllä selvitään yhdessä ihan mistä tahansa. Koska kumpikin haluaa tehdä kaikkensa toistensa, perheen ja itsensä eteen myös. Toinen kannattelee jos toinen on heikko, se rauhoitti mielenkin pikkuhiljaa itkun hellittäessä. Huh!

Muutaman viikon pahoinvoinnit, ruokahaluttomuus, väsymys ja repäisy kivut alavatsalla, mentiin noin viikkoon 12 asti. Sen jälkeen pikkuhiljaa helpotti ja nyt olo on ollut melko hyvä, aikalailla normaali, mutta vireydeltä sitäkin parempi. Sitä kai sanotaan, miten keskiraskaus on sitä helpointa ja mukavinta aikaa jos jokin! Mielikin on pysynyt alku paniikin jälkeen melko maltillisena ja sain neuvolasta heti lähetteen synnytyspelkopolille, joka varmaan itsessään tuo myös hieman turvaa tulevaan. Ollaan myös puhuttu asioista paljon keskenämme sekä ystäville ja perheelle jotka tietää ja muistaa miten meni ekalla kerralla.

Onneksi jokainen raskaus, synnytys ja vauva-aika eroaa aina jollainlailla toisistaan. Uskon että vuodet on tehnyt tarvittavaa tehtäväänsä ja aika tälle pienelle ihmeelle, on enemmän kuin hyvä. Varovainen haave, kasvaa ja vahvistuu mahassa kovaa vauhtia. Isoveli odottaa pientä ihan mielettömän paljon kuten me vanhemmatkin. Aikamoista.

Ihanaa torstaita, uskalla unelmoida ja uskoa parempaan.




-Elisa