Mainitsinkin aikaisemmin synnytyspelkopoli lähetteestä ohimennen, kun kerroin pienestä täällä blogin puolella. Huomenna kyseinen aika olisi edessä ensimmäistä kertaa ja fiilikset on odottavat kyllä. En oikein tiedä käynnin kulusta, miten homma käydään läpi ja miten pelkoni otetaan huomioon , mutta huomenna ollaankin sitten jo viisaampia!
Toisaalta tuntuu vieraalta avautua ammattilaiselle, miten hänen kollegansa toimi mielestäni väärällä tavalla. Miten hätäni jätettiin omaan arvoon ja miten koin kehoni riiston, kuoleman todellisen pelon ja alun jota en toivoisi toisille. Täältä pääset lukemaan pienen palan Veen synnytyksestä.
Mitä sitten toivon tulevalta? Voiko siltä toivoa muuta kuin sen menevän hyvin, vauvan ja oman hyvinvoinnin pysyvän hyvänä, että selvitään. Voiko siltä toivoa todella jotain muuta, synnytyksiä kun on miljoona erilaista. Mitään ei tiedä valmiiksi. Ei milloinka se alkaa, alkaako se ylipäänsä itsestään, vai jälleen lääkkeiden avustuksella. Onko se nopea vai hidas. Saanko ponnistettua vauvan tällä kertaa itse ulos vai tarvitsenko apua jos hänkin jumiutuu kahden tunnin ponnistus yrityksestä huolimatta? Saanko apua kun tarvitsen sitä, jos kuitenkaan minua ei kuunnella toistamiseen.
Äidille sanoin jo miten lähden synnärin salista vaikka kadulle synnyttämään, koska uskon jonkun huomaavan hätäni. Jos niikseen on, ettei mahdollisen hädän tullessa kukaan ymmärrä kehoni todellisia äärirajoja, jotka tunsin ensimmäisellä kerralla niin totaalisen täydellisesti.
Ja jokaiselle synnytyksestä kysyvälle, olen kertonut miten en todellakaan vielä tiedä miten tämä pieni ihminen maailmaan tulee, mutta jotenkin kyllä! Eihän edes tiedä onko alatiesynnytys kuitenkaan mahdollista, edellisen synnytyksen jälkeen, johon lantio ei meinannut riittää. Eikä tiedä kääntyykö vauva edes pää alaspäin. Tai onko edessä hätäsektio. Kun mitään ei voi etukäteen ennustaa, on vaikea miettiä mikä on tärkeintä missäkin tilanteessa, kun tilanteita voi olla niin monta erilaista. Tottakai jokainen kätilö toimii parhaaksi katsomalla tavalla, mutta entä jos tapa ei ole kuitenkaan oikea?
Ehkä kuitenkin päällimmäisenä mielessä on se, että tuntisin olevani turvassa, osaavissa käsissä jotka kuuntelee myös omia tuntemuksiani. En odota kivutonta synnytystä, en haaveile pilvilinnoista ja pumpulisesta maailmaan tulosta. Tiedän todella mitä kovat supistukset ovat kun ne eivät ole edes omia vaan tekemällä tehtyjä, joiden sanotaan olevan huomattavasti kivuliaampia. Haaveilen yksinkertaisesti siitä, etten kokisi enää koskaan sitä samaa arvottomuutta, turvattomuutta, hätää ja oman kehon riistoa, elämäni tärkeimmässä tehtävässä.
-Elisa
Toisaalta tuntuu vieraalta avautua ammattilaiselle, miten hänen kollegansa toimi mielestäni väärällä tavalla. Miten hätäni jätettiin omaan arvoon ja miten koin kehoni riiston, kuoleman todellisen pelon ja alun jota en toivoisi toisille. Täältä pääset lukemaan pienen palan Veen synnytyksestä.
Mitä sitten toivon tulevalta? Voiko siltä toivoa muuta kuin sen menevän hyvin, vauvan ja oman hyvinvoinnin pysyvän hyvänä, että selvitään. Voiko siltä toivoa todella jotain muuta, synnytyksiä kun on miljoona erilaista. Mitään ei tiedä valmiiksi. Ei milloinka se alkaa, alkaako se ylipäänsä itsestään, vai jälleen lääkkeiden avustuksella. Onko se nopea vai hidas. Saanko ponnistettua vauvan tällä kertaa itse ulos vai tarvitsenko apua jos hänkin jumiutuu kahden tunnin ponnistus yrityksestä huolimatta? Saanko apua kun tarvitsen sitä, jos kuitenkaan minua ei kuunnella toistamiseen.
Äidille sanoin jo miten lähden synnärin salista vaikka kadulle synnyttämään, koska uskon jonkun huomaavan hätäni. Jos niikseen on, ettei mahdollisen hädän tullessa kukaan ymmärrä kehoni todellisia äärirajoja, jotka tunsin ensimmäisellä kerralla niin totaalisen täydellisesti.
Ja jokaiselle synnytyksestä kysyvälle, olen kertonut miten en todellakaan vielä tiedä miten tämä pieni ihminen maailmaan tulee, mutta jotenkin kyllä! Eihän edes tiedä onko alatiesynnytys kuitenkaan mahdollista, edellisen synnytyksen jälkeen, johon lantio ei meinannut riittää. Eikä tiedä kääntyykö vauva edes pää alaspäin. Tai onko edessä hätäsektio. Kun mitään ei voi etukäteen ennustaa, on vaikea miettiä mikä on tärkeintä missäkin tilanteessa, kun tilanteita voi olla niin monta erilaista. Tottakai jokainen kätilö toimii parhaaksi katsomalla tavalla, mutta entä jos tapa ei ole kuitenkaan oikea?
Ehkä kuitenkin päällimmäisenä mielessä on se, että tuntisin olevani turvassa, osaavissa käsissä jotka kuuntelee myös omia tuntemuksiani. En odota kivutonta synnytystä, en haaveile pilvilinnoista ja pumpulisesta maailmaan tulosta. Tiedän todella mitä kovat supistukset ovat kun ne eivät ole edes omia vaan tekemällä tehtyjä, joiden sanotaan olevan huomattavasti kivuliaampia. Haaveilen yksinkertaisesti siitä, etten kokisi enää koskaan sitä samaa arvottomuutta, turvattomuutta, hätää ja oman kehon riistoa, elämäni tärkeimmässä tehtävässä.
-Elisa
Be First to Post Comment !
Lähetä kommentti