Pelkopoli käynti takana ja olo on aika hämmentynyt! Ensin askeleet samoille käytäville, jotka viimeksi näin Veetä synnyttäessä, kätilön ohjaus himmein valoin valaistuun huoneeseen ja kevyt ahdistuksen tunne rinnassa. Näinkö tämä edelleen minussa vaikuttaa mietin? Kuluneet viisi ja puoli vuotta, aiheesta puhumisesta huolimatta, kantavat edelleen alitajunnan matkassa rankempaa fiilistä kuin osasin odottaa.
Hetken mietin miten voin olla tässä tilassa odottamassa vauvaa, kun kerran selviydyin traumaattisesta synnytyksestä ja ensimmäisistä vuosista lopulta tähän pisteeseen, jossa voin todeta voivani hyvin. Vielä pari vuotta sitten, en olisi voinut edes kuvitella uskaltavani enää koskaan yrittää täyttää haavetta joka pelon vuoksi himmeni. Okei, järjellä ajateltuna, minähän selvisin kaikesta huolimatta ja olen aina toivonut Veelle sisarusta. Tätä pientä yhteistä unelmaa pohdittiin kauan sekä hartaudella. Kykenen kertomaan vointini olevan äärettömän hyvä tänäpäivänä, joten miksi miettiä mitä viimeksi kävi. Mutta tunnetasolla ajatus tuo alleen muutakin vähän väkisin. Pelkoa ja hämmennystä, ymmärrystä miten ainutlaatuisen tärkeää on oman kehon hyvinvointi josta muutama vuosi sitten ei ollut varmuutta tulevaa ajatellen. Miten tärkeä terveys on, joka niin usein kulkee itsestäänselvyytenä monen matkassa. Olen kertaalleen selvinnyt vaikeasta synnytyksestä, saanut maailmaan terveen lapsen. Josta alkoi äärettömän vaikea vauva-/taaperoaika itse vakavasti sairastaen, lääkärin hoitovirheen vuoksi. Sekä lisäksi oman lapsuudenajan traumoja läpikäyden henkisellä puolella samaan syssyyn. Tärkeimpänä kasvoin samaan aikaan äidiksi Veelle, sekä ihmisenä mielettömän matkan ja parantusin kehon kanssa tilaan jonka kanssa olen oppinut elämään.
Nyt olen matkalla samaan tilanteeseen, josta alkoi elämäni ehdottomasti vaikeimmat ajat. Hetket joita en toivoisi kenellekään koettavaksi, vaikka kuinka kokisin kaiken uudestaan Veen vuoksi jos näin olisi tietystikin. Tiedän miten jokainen synnytys on erilainen, minun kokemukseni laukaisi viimeksi niin hurjat ajat käyntiin, että se itsessään kolkuttaa takaraivossa pelkoja nostaen. Pelon tunteen kanssa tuntee astuvansa samaan miinaan. Kun taas tunnetasolla ymmärtää, miten pelkoni voi tälläkertaa olla suurin voimavarani. Minähän selvisin. Se mitä kävi viimeksi, on jo koettua elämää. Jotain joka opetti ja oli tarkoitus kokea. Aika hyvästä syystäkin vielä, heh.
Poli käynnillä käytiin synnytyskertomus läpi alusta loppuun lukien ja keskustellen. Mietittiin mitä olisin toivonut tapahtuvan toisin ja kätilö taas kertoi, miksi jollainlailla toimittiin. Kirjattiin ylös mitä odotan seuraavalta synnytykseltä, jos suinkin pystyn siihen vaikuttamaan ja seuraavan ajan saan ennen vauvan syntymää, jos koen sen tarpeelliseksi. Itku tunne ryöpyn jälkeen, tunsin todella sitä tarvitsevani (useammankin jos mahdollista kiitos). Mutta nyt hetken sulateltua, en tiedä onko paikka oikea itselleni asiaa enää puimaan. Ehkä käytän aikani tutkien mielen hallintaa, rentoutumista ja vahvistamaan uskoa oman kehon kestävyydestä tulevassa synnytyksessä.
Edellinen on nyt läpikäyty ja tuleva on oma tarinansa. Mitään en voi etukäteen ennustaa, parempaan tulevaan voi silti aina uskoa.
-Elisa
Hetken mietin miten voin olla tässä tilassa odottamassa vauvaa, kun kerran selviydyin traumaattisesta synnytyksestä ja ensimmäisistä vuosista lopulta tähän pisteeseen, jossa voin todeta voivani hyvin. Vielä pari vuotta sitten, en olisi voinut edes kuvitella uskaltavani enää koskaan yrittää täyttää haavetta joka pelon vuoksi himmeni. Okei, järjellä ajateltuna, minähän selvisin kaikesta huolimatta ja olen aina toivonut Veelle sisarusta. Tätä pientä yhteistä unelmaa pohdittiin kauan sekä hartaudella. Kykenen kertomaan vointini olevan äärettömän hyvä tänäpäivänä, joten miksi miettiä mitä viimeksi kävi. Mutta tunnetasolla ajatus tuo alleen muutakin vähän väkisin. Pelkoa ja hämmennystä, ymmärrystä miten ainutlaatuisen tärkeää on oman kehon hyvinvointi josta muutama vuosi sitten ei ollut varmuutta tulevaa ajatellen. Miten tärkeä terveys on, joka niin usein kulkee itsestäänselvyytenä monen matkassa. Olen kertaalleen selvinnyt vaikeasta synnytyksestä, saanut maailmaan terveen lapsen. Josta alkoi äärettömän vaikea vauva-/taaperoaika itse vakavasti sairastaen, lääkärin hoitovirheen vuoksi. Sekä lisäksi oman lapsuudenajan traumoja läpikäyden henkisellä puolella samaan syssyyn. Tärkeimpänä kasvoin samaan aikaan äidiksi Veelle, sekä ihmisenä mielettömän matkan ja parantusin kehon kanssa tilaan jonka kanssa olen oppinut elämään.
Nyt olen matkalla samaan tilanteeseen, josta alkoi elämäni ehdottomasti vaikeimmat ajat. Hetket joita en toivoisi kenellekään koettavaksi, vaikka kuinka kokisin kaiken uudestaan Veen vuoksi jos näin olisi tietystikin. Tiedän miten jokainen synnytys on erilainen, minun kokemukseni laukaisi viimeksi niin hurjat ajat käyntiin, että se itsessään kolkuttaa takaraivossa pelkoja nostaen. Pelon tunteen kanssa tuntee astuvansa samaan miinaan. Kun taas tunnetasolla ymmärtää, miten pelkoni voi tälläkertaa olla suurin voimavarani. Minähän selvisin. Se mitä kävi viimeksi, on jo koettua elämää. Jotain joka opetti ja oli tarkoitus kokea. Aika hyvästä syystäkin vielä, heh.
Poli käynnillä käytiin synnytyskertomus läpi alusta loppuun lukien ja keskustellen. Mietittiin mitä olisin toivonut tapahtuvan toisin ja kätilö taas kertoi, miksi jollainlailla toimittiin. Kirjattiin ylös mitä odotan seuraavalta synnytykseltä, jos suinkin pystyn siihen vaikuttamaan ja seuraavan ajan saan ennen vauvan syntymää, jos koen sen tarpeelliseksi. Itku tunne ryöpyn jälkeen, tunsin todella sitä tarvitsevani (useammankin jos mahdollista kiitos). Mutta nyt hetken sulateltua, en tiedä onko paikka oikea itselleni asiaa enää puimaan. Ehkä käytän aikani tutkien mielen hallintaa, rentoutumista ja vahvistamaan uskoa oman kehon kestävyydestä tulevassa synnytyksessä.
Edellinen on nyt läpikäyty ja tuleva on oma tarinansa. Mitään en voi etukäteen ennustaa, parempaan tulevaan voi silti aina uskoa.
-Elisa
Be First to Post Comment !
Lähetä kommentti