sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Näetkö kesän ihmeellisyyden

Kesä on kyllä ehdottomasti mun lemppari aikani kaikinpuolin. Se hellii ihmisiä, antaa välillä lämpöä ja sateen jälkeen mielettömän raikkaan tuoksun. Tuulen tuivertamat hetket, joka ajoittain auttaa kuumuuden paahteessa hetkellisesti viilentäen. Ilman aurinkoa taas, tuuli nostattaa helposti hartiat kohti korvia jännittäen kehoa, jolloin on aika rentoutua. Vilu helpottaa heti kun olkapäät laskeutuvat, kaikessa on aina oma juttunsa. Kunpa silmät ja keho muistaisi kokea kunkin olosuhteen hyvällä ja kunnolla hengittäen hetkissä.


Ollaan ulkoiltu aika reippaasti , jotenkin kaipaa luonnon lähelle tai vähintäänkin ulos nauttimaan ilmasta ja tosta upeasta luonnon vehreydestä ja valosta. Puistoilua, pallon potkimista, retkiä, mökkeilyä, lenkkejä, grillausta nuotiolla, ystäviä, perhettä, hyvää ruokaa ja ainakin yksi kokonainen kesä yö ihmetellen auringon laskun sekä nousen kauneutta. Niistä on meidän kesä tehty. Veeti toivoi myös auto-reissua Suomen eri kaupunkeihin, se käyköön toteen jossain vaiheessa kesää myös. Tämmöstä aika tavallista touhua ja rentoutumista läheisten kanssa siis tulevan kesän toiveissa. Lisäksi on suunnitteilla juttuja ihan aikuistenkesken Veen ollessa isällään. Pääasia että muistaisi nauttia hetkistä, elää välillä ilman aikataulua ja touhuta sitä mikä sillä hetkellä tuntuu just parhaalta.








sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Myrkkysoppa

Ihmiset jotka toimii myrkyttäen toisten positiivista energiaa, ovat kai onnistujia itselleen jollakin tasolla. Todellisuudessa egon valtaamia ja oikea saakelin epäonni niille vastaanottaville ihmisille. Oman sekä muiden kokemuksia kuunnellen, oma mittari hipoo huippua, samalla kun koitan olla antamatta valtaa kiukulle, turhautumiselle ja hieman surullekin. Miten kovin koitankin vain pysyä positiivisena, yrittäen olla vahvempi.  Liian pitkään sietäminen kohtaa rajapyykin, kun enempää ei sisään mahdu tai kun ymmärrys vääryydestä astuu tietoisuuteen. Joskus jo vaan kertaalleen alistetuksi joutuminen voi olla toiselle totaalisen liikaa. Ymmärrän sen, sillä en voi sietää ilkeyttä se oksettaa ajatuksenakin. En voi sietää sitä että toista ihmistä kohdellaan huonosti, epäkunnioittavasti ja alistaen.

Miten paljon pahaa voikaan saada aikaan nöyryytys, rumat sanat, omaan napaan tuijottelu ja itse ilkeys ihmisten kesken. Ison pomon turhautuminen työntekijään syystä jota ei edes ole, omien ongelmien siirto toisen niskaan. Narsistin käytös, joka elää omaa todellisuuttaan sokeana muulta. Tämän asian suhteen en osaa olla positiivinen, en halua olla positiivinen, vaan annan luvan itselleni elää hetken tässä harmituksessa ja päästää siitä sitten taas irti. Tietäen, miten itse pyrin olemaan hyvä sydämestäni muita kohtaan. Sekä toivoen, jonkun avaavan suunsa jos joskus en sitä olisi.

Ahdistus rinnassa, kipu vatsalla, otsa kurtussa ja mieli bingispallon lailla pomppien jaksan-en jaksa-jaksan-eeeeei en. Jokainen on oman elämänsä suurin tekijä, joten on aika avata suu jo paljon ennen loppuunpalamista.

kuva ei liity tekstiin



Olen joskus kuullut kehotuksen puhua vaikenemisen sijasta, kuulostaa järkevältä vaikka joskus se voi myös toki tuntua pelottavalta. Jokaisen nöyryytetyn sisältä ei automaationa tule puolustus, mutta jokaisen sisällä se ominaisuus olisi. Mitä jos kertoisi mitä toinen saa sinussa aikaan? Jos olisi edes pieni mahdollisuus olemassa siitä, että toisen käytös voisi muuttua, käyttäisitkö sen? Jos toinen ei edelleenkään näe pidemmälle, tiedät ainakin yrittäneesi.

Joskus ihmisen on hyvä kuulla esimerkin kautta oma käytöksensä. Ja joskus on parempi jatkaa suuntaan, jossa toisella ihmisellä ei ole enää valtaa. Loputon ignooraaminenkin on aika raskasta kuitenkin.  Jokainen on itse vastuussa omasta käytöksestä,  eikä kenenkään kuulu olla ovimattona toiselle loputtomiin. Samalla kun vastuu omasta käytöksestä on jokaisella itsellään ilkeydessä, on vastuu myös omasta onnesta omien valintojen ympäröimänä.

Kiitän kaikesta hyvästä.

-Elisa



keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kun ei saa kiinni

Tänään mietin, miten epävarmuus tulevasta tuo mukanaan myös kaiken mahdollisuuden valita erillä tavalla. Lähteä toteuttamaan omia unelmia, koittaa saada niistä tiukemmin kiinni. Tehdä asioita sen eteen, eikä odottaa epämukavassa tappiin asti. Epävarmuus tulevasta tietyissä asioissa, ei olekaan siis aina huono asia, se on aina myös mahdollisuuksia. Vielä kun kuulisi kaiken mietinnän keskeltä, mikä siirto olisi minulle se sopivin.

Niska-vammani rajoittaa tulevaisuudessa siinä mielessä, että jo aiemmin mainitsemani uuden ammatin lukeminen on pakollista. Samalla myös se on kuin avain käteeni ymmärsin, luoda itselleni ura ympäristössä joka ruokkii mieltä positiivisesti, mielenkiintoa unohtamatta. Olen aina rakastanut ruoanlaittoa mutta pystyn toteuttamaan siinä itseäni enemmän jo vaan kotonakin. Oma polkuni on jotain muuta, se aukesi kunnolla ajatustasolla vasta kun pysyvän työkyvyyttömyyden riski iskettiin pöytään ja oli todella alettava pohtia tulevaa eri tavoin. Enkä halua opiskella vaan jotain, haluan löytää itselleni sopivan.

Tällä hetkellä tuntuu kuin uisin kohti vedenpintaa, kuitenkaan pääsemättä haukkaamaan happea. Epävarmuus miten kauan jatkan vielä työtä, jonka eteen käyn aamuisin mieleni kanssa valtataistelua olenko tänään todella työkykyinen vaiko kyvytön. Työnantaja ei aio antaa kesän jälkeen enää mahdollisuutta työskennellä kevyemmässä paikassa, joten on pakko paluu entiseen josta viimeksi olin sairaslomalla puoli vuotta putkeen, niskan sekä pään huutaessa särystä lepoa. Opiskelu kohdallani on aikaisinta alkuvuodesta, joten tuntuu kuin kävelisi nuoralla josta meinaa tipahtaa, mutta on vain astuttava entistä päättäväisemmin seuraava askel jottei horjahtaisi. Se askel on vaan jotenkin jumissa kuin saapas mudassa. On pakko selviytyä (vihaan selviytymis sanaa jo itsessään, mahtaako se jumittaa mielen?) kunnes jotain uutta tulee tilalle, kunnes löydän väliaikaisesti toisen työn tai opiskelu alkaisi.






Joku varmaan kehottaisi päästämään heti irti paikasta joka tekee keholle huonoa ja siinä sivussa  tukehduttaa jo mieltäkin reilulla kädellä kaiken väännön keskellä. Niin itsekin kehottaisin, jos näkisin jonkun olevan näissä fiiliksissä. En ole kuitenkaan koskaan osannut hypätä tyhjän päälle. En ole antanut kyseistä vaihtoehtoa itselleni, vaan pyristellyt aina kohti jotakin kuulostelematta kunnolla mikä on todella itseäni ajatuksella "kunhan vaan on työ"?! Vakituinen työsuhde on tärkeä monesta syystä, se on taloudellinen turva ja monta muuta seikkaa. Tällähetkellä se on kuitenkin myös paljon muuta, se ei ole sitä tulevaisuudessa työkyvyttömyys uhan mahdollisuuden vuoksi tuossa työssä. Se on paikka joka ahdistaa jo ajatuksissakin, aiheuttaa kipuja, särkyjä ja jonka myötä olen ihan totaali lukossa mitä seuraavaksi. Mitä todella, koska, mitä siinä välissä ehkä ennen sitä?  Epävarmuus ei ihan taida istua tämän naisen mieli-muottiin tässä asiassa. Palaan siis ajatukseen "mahdollisuus", jospa se avaisi.



Olen aina haaveillut luovista aloista, valokuvaamisesta ja oman kirjan kirjoittamisesta. Olisiko nyt aika toteuttaa itseään ihan kunnolla?

Millä te pääsette eteenpäin ajatuksissa jotka ei meinaa aueta?

-Elisa