Kun ei saa kiinni

Tänään mietin, miten epävarmuus tulevasta tuo mukanaan myös kaiken mahdollisuuden valita erillä tavalla. Lähteä toteuttamaan omia unelmia, koittaa saada niistä tiukemmin kiinni. Tehdä asioita sen eteen, eikä odottaa epämukavassa tappiin asti. Epävarmuus tulevasta tietyissä asioissa, ei olekaan siis aina huono asia, se on aina myös mahdollisuuksia. Vielä kun kuulisi kaiken mietinnän keskeltä, mikä siirto olisi minulle se sopivin.

Niska-vammani rajoittaa tulevaisuudessa siinä mielessä, että jo aiemmin mainitsemani uuden ammatin lukeminen on pakollista. Samalla myös se on kuin avain käteeni ymmärsin, luoda itselleni ura ympäristössä joka ruokkii mieltä positiivisesti, mielenkiintoa unohtamatta. Olen aina rakastanut ruoanlaittoa mutta pystyn toteuttamaan siinä itseäni enemmän jo vaan kotonakin. Oma polkuni on jotain muuta, se aukesi kunnolla ajatustasolla vasta kun pysyvän työkyvyyttömyyden riski iskettiin pöytään ja oli todella alettava pohtia tulevaa eri tavoin. Enkä halua opiskella vaan jotain, haluan löytää itselleni sopivan.

Tällä hetkellä tuntuu kuin uisin kohti vedenpintaa, kuitenkaan pääsemättä haukkaamaan happea. Epävarmuus miten kauan jatkan vielä työtä, jonka eteen käyn aamuisin mieleni kanssa valtataistelua olenko tänään todella työkykyinen vaiko kyvytön. Työnantaja ei aio antaa kesän jälkeen enää mahdollisuutta työskennellä kevyemmässä paikassa, joten on pakko paluu entiseen josta viimeksi olin sairaslomalla puoli vuotta putkeen, niskan sekä pään huutaessa särystä lepoa. Opiskelu kohdallani on aikaisinta alkuvuodesta, joten tuntuu kuin kävelisi nuoralla josta meinaa tipahtaa, mutta on vain astuttava entistä päättäväisemmin seuraava askel jottei horjahtaisi. Se askel on vaan jotenkin jumissa kuin saapas mudassa. On pakko selviytyä (vihaan selviytymis sanaa jo itsessään, mahtaako se jumittaa mielen?) kunnes jotain uutta tulee tilalle, kunnes löydän väliaikaisesti toisen työn tai opiskelu alkaisi.

Joku varmaan kehottaisi päästämään heti irti paikasta joka tekee keholle huonoa ja siinä sivussa  tukehduttaa jo mieltäkin reilulla kädellä kaiken väännön keskellä. Niin itsekin kehottaisin, jos näkisin jonkun olevan näissä fiiliksissä. En ole kuitenkaan koskaan osannut hypätä tyhjän päälle. En ole antanut kyseistä vaihtoehtoa itselleni, vaan pyristellyt aina kohti jotakin kuulostelematta kunnolla mikä on todella itseäni ajatuksella "kunhan vaan on työ"?! Vakituinen työsuhde on tärkeä monesta syystä, se on taloudellinen turva ja monta muuta seikkaa. Tällähetkellä se on kuitenkin myös paljon muuta, se ei ole sitä tulevaisuudessa työkyvyttömyys uhan mahdollisuuden vuoksi tuossa työssä. Se on paikka joka ahdistaa jo ajatuksissakin, aiheuttaa kipuja, särkyjä ja jonka myötä olen ihan totaali lukossa mitä seuraavaksi. Mitä todella, koska, mitä siinä välissä ehkä ennen sitä?  Epävarmuus ei ihan taida istua tämän naisen mieli-muottiin tässä asiassa. Palaan siis ajatukseen "mahdollisuus", jospa se avaisi.

Olen aina haaveillut luovista aloista, valokuvaamisesta ja oman kirjan kirjoittamisesta. Olisiko nyt aika toteuttaa itseään ihan kunnolla?

Millä te pääsette eteenpäin ajatuksissa jotka ei meinaa aueta?

-Elisa