Tää päivä on tehty miehen tekemästä pannarista, olkapäiden kipupistoksista, pikkusen paremmasta voinnista, puhtaista hiuksista ja haavojen kuivailusta.
Alkaa käydä melko tylsäks tämmönen makoilu, toki nyt oon keittiöön kävellyt ihan omin jaloin, pukeutunut, käynyt suihkussa itsenäisesti yms. Mut kuitenkin pääosin täytyy vielä lepäillä. Katson olkkarin yhtä nurkkaa joka kaipaa jotain, ehkä jotain viherkasvia jota haluaisin lähteä heti hakemaan mutta ehkä tässä ei nyt vielä minnekkään kaupoille oo voimia lähteä. Polvet ja kädet on hyytelöä jo pikasen suihkunkin jälkeen. Enkä mä sillä että oikeesti tää makaaminen nyt olis jotain mielettömän kamalaa mutta enpä oo vaan tottunu moiseen. Parin päivän päästä pitäis jo kipujenkin olla vähäisempiä, josko sitten lähtis vaikka käppäilemään koko perheen voimin.
Eilen iltapäivästä menin istumaan pihapuiston penkille ja seuraamaan pojan ja muiden pihan lasten touhuja. Heti muutama äiti tuli kertomaan miten poika oli heti mennyt heille selittämään "äiti sattuu, äätillä masussa pipi". Onneks on mukavia naapureita ja heille kerroinkin sitten ekaa kertaa tästä sairaudestani josta en nyt tuolla pihalle oo aikasemmin sen enempää sanonut. Ihanan myötätuntoisia ihmisiä! Mutta kun mulla on jo valmiiksi matala verenpaine niin nyt huomaa kyllä heikotuksen olevan melkosen herkässä kun enemmän liikuskelee.
Vointi kohenee päivä päivältä! :) Vaikka jo ehtisin edellisessä tekstissä kirjoittamaan miten "täältä noustaan entistä ehompana, vaikkei diagnoosia tullutkaan..." On tuo lause jäänyt pyörimään mun päähäni ja hakemaan vastauksia... Kyllä mä tunnen olevani taas kokeneempi jotenkin vahvempi kun jännitin sitä niin kovasti ja onnellinen kun operaatio on ohi ja paraneminen on hyvässä vauhdissa mutta kyllä mua silti mietityttää miks syytä ei vieläkään löytynyt.
Mitä kun toipuminen leikkauksesta on ohi, pysyykö se mieli yhtä kirkkaana ja toiveikkaana. Puhkuen uskoa parempaan ja paranemiseen. Uskonko että syy vielä selviää. Niin mä ainakin toivon tapahtuvan mutta nyt kun on itse "sairaus" pysyny pois mielestä kun kivut on jatkuvia leikkauksen jäljiltä niin automaattisesti sitä miettii jatkuuko se sama sitten taas. Ehdin jo uskoa että tää operaatio on viimeinen, saisin diagnoosin ja alkaisimme elämään sen mukaisesti. Mutta kun sitä ei tullutkaan niin tietysti se sama epätietoisuus jatkuu ja lääkärissä juoksu myös. Taas uudelle puolelle, nyt todennäköisesti neurologille.
Noh, päivä kerrallaan.. Onneks tuo pieni jaksaa isinsä kanssa mua piristää ja pitää mielen muussakin välillä. Toivottavasti tää pahoinvointi alkais pikkuhiljaa myös helpottamaan ja tunne että joku istuis rintakehän päällä myös vois kadota. Kiitos.
-E
Alkaa käydä melko tylsäks tämmönen makoilu, toki nyt oon keittiöön kävellyt ihan omin jaloin, pukeutunut, käynyt suihkussa itsenäisesti yms. Mut kuitenkin pääosin täytyy vielä lepäillä. Katson olkkarin yhtä nurkkaa joka kaipaa jotain, ehkä jotain viherkasvia jota haluaisin lähteä heti hakemaan mutta ehkä tässä ei nyt vielä minnekkään kaupoille oo voimia lähteä. Polvet ja kädet on hyytelöä jo pikasen suihkunkin jälkeen. Enkä mä sillä että oikeesti tää makaaminen nyt olis jotain mielettömän kamalaa mutta enpä oo vaan tottunu moiseen. Parin päivän päästä pitäis jo kipujenkin olla vähäisempiä, josko sitten lähtis vaikka käppäilemään koko perheen voimin.
Eilen iltapäivästä menin istumaan pihapuiston penkille ja seuraamaan pojan ja muiden pihan lasten touhuja. Heti muutama äiti tuli kertomaan miten poika oli heti mennyt heille selittämään "äiti sattuu, äätillä masussa pipi". Onneks on mukavia naapureita ja heille kerroinkin sitten ekaa kertaa tästä sairaudestani josta en nyt tuolla pihalle oo aikasemmin sen enempää sanonut. Ihanan myötätuntoisia ihmisiä! Mutta kun mulla on jo valmiiksi matala verenpaine niin nyt huomaa kyllä heikotuksen olevan melkosen herkässä kun enemmän liikuskelee.
 |
| Pikkutohtori silittää äidin masua ja siinä haavat suihkun jälkeen.. Turvotuksesta ja mustelmista huolimatta on kyllä siistit! :) |
Vointi kohenee päivä päivältä! :) Vaikka jo ehtisin edellisessä tekstissä kirjoittamaan miten "täältä noustaan entistä ehompana, vaikkei diagnoosia tullutkaan..." On tuo lause jäänyt pyörimään mun päähäni ja hakemaan vastauksia... Kyllä mä tunnen olevani taas kokeneempi jotenkin vahvempi kun jännitin sitä niin kovasti ja onnellinen kun operaatio on ohi ja paraneminen on hyvässä vauhdissa mutta kyllä mua silti mietityttää miks syytä ei vieläkään löytynyt.
Mitä kun toipuminen leikkauksesta on ohi, pysyykö se mieli yhtä kirkkaana ja toiveikkaana. Puhkuen uskoa parempaan ja paranemiseen. Uskonko että syy vielä selviää. Niin mä ainakin toivon tapahtuvan mutta nyt kun on itse "sairaus" pysyny pois mielestä kun kivut on jatkuvia leikkauksen jäljiltä niin automaattisesti sitä miettii jatkuuko se sama sitten taas. Ehdin jo uskoa että tää operaatio on viimeinen, saisin diagnoosin ja alkaisimme elämään sen mukaisesti. Mutta kun sitä ei tullutkaan niin tietysti se sama epätietoisuus jatkuu ja lääkärissä juoksu myös. Taas uudelle puolelle, nyt todennäköisesti neurologille.
 |
| Leikkauksesta turvonnut masu |
 |
| Pannukakkua nami nam! :) |
Noh, päivä kerrallaan.. Onneks tuo pieni jaksaa isinsä kanssa mua piristää ja pitää mielen muussakin välillä. Toivottavasti tää pahoinvointi alkais pikkuhiljaa myös helpottamaan ja tunne että joku istuis rintakehän päällä myös vois kadota. Kiitos.
-E
Be First to Post Comment !
Lähetä kommentti