Meidän perhe on kerran jos toisenkin saanut vaihtelevia katseita ihmisiltä kun pikku päättää päästä ilmoille sulo sointujaan. Vaihtelevia siinä mielessä että jotkut ei kiinnitä edes huomiotaan sen koommin, sitten on nämä toiset vanhemmat kiltin pikku Maijan kanssa siinä viereisessä jonossa, silmät pyöreenä miten jonkun lapsi voi pitää tuollaista älämölöä "HÄPEÄ". Sitten löytyy mammat ja muut jotka tulee kyselemään "mikäs täällä on hätänä, niin eikö se äiti nyt voisi yhden jäätelön ostaa pienelle??" Niin lapsellahan on heti hätä huudon kuuluessa, johon auttaa vaan herkut.... Ja löytynee vielä kasti toisia vanhempia jotka eivät ihmettele vaan katsovat ja näyttävät pienen myötätunto hymynsä, he jotka ovat ehkä itse kokeneet vastaavaa oman lapsen kanssa taikka muuten vaan tiedostavat sen tosiasian miten lapset ovat erilaisia. Toiset omaavat vahvan temperamentin ja toiset ovat luonteeltaan niin mielettömän paljon rauhallisempia että Lidlin kassoilla olevat puuha-pete nannat eivät viimeistäänkin pistä sitä kiukkua pystyyn nannojen jäädessä sinne missä ovatkin. Molemmin reagoivat lapset ovat täysin normaaleja, toiset vaan reagoi vahvemmin kuin toiset. Harmitus on normaalia ja ei pieni ihminen osaa vielä ajatella tai ei niin pientä lasta vielä edes kiinnosta vaikka koko kauppa katsoisi sitä sirkusta. Kun harmittaa niin harmittaa.
Itse olin lapsena mielettömän kiltti ja empaattinen yksilö mutta kuitenkin äärettömän dramaattisesti reagoiva. Monesti kuulemma makasin keskellä kaupan lattiaa tai milloin missäkin ja huusin hikipäässä kun tahtoani en saanut läpi. Enpä ihmettele siis yhtään miksi meidän pikku reagoi joskus äänekkäästi.. Ihan on äitiin ja iskään tullut! ;) Mutta opinhan minäkin jossakin vaiheessa hallitsemaan harmistustani enkä enää räjähtänyt / huutanut siellä kaupan lattialla. Siispä en itse ainakaan huolestu siitä vaikka poika joskus saa ne raivarit. Joskus harmittaa ja itkettää oli sitten sukka vinossa tai vaikka huonosti nukuttu yö takana. Niin sitä harjoitellaan sitten niitä tuntemusten hallitsemista ja tuntemista.
Muistan hyvin erään kauppareissun viime talvena... Oltiin pojan kanssa kiertämässä kauppaa kun tämä pieni ihanuus päättikin että minähän en enää tätä kauppaa halua kiertää vaan rupean huutamaan ja huudan kuin henkeä vietäisi! Näin ollen loppujen lopuksi kauppareissusta ei todellakaan tullut mitään sen huudon ja heilumisen keskellä joten puin pojalle sitten ne paksut talvivaatteet päälle ja itselle sen untuvatakin ja pipon. Nappasin tuon pää punaisena huutavan pienen kainaloon ja kannoin hänet kaupasta ulos. Sillä kertaa sain osakseni mielettömän paljon tuhahduksia, niitä isoja pyöreitä silmäpareja ja muita ihmetyksiä. Olin itsekkin hiestä märkä ja kädet tärräsivät uupuneina kun olin loppujen lopuksi onnistunut saamaan pojan turvaistuimeen ja rauhoittumaan. Mun teki mieli jopa itkeä. Tunsin niin kovaa ärsytystä siitä että jotkut kehtaa katsoa minua tyyliin että tekisin lapselleni jotain pahaa, olin ihan loppu fyysisesti ja korvissa kaikui vieläkin se järjetön rääkyminen mutta en kuitenkaan tehnyt mitään väärin.
Mutta sen kerran jälkeen en ole antanut muiden katseiden vaikuttaa.. Mulle on aivan sama mitä muut silloin ajattelee, jollen hiljennä lastani karkkipusseilla, jäätelöpuikoilla tai muilla niin ei se musta huonoa äitiä ainakaan tee! Joskus auttaa hassuttelut ja muut kun pojan mielen saa kiinnitettyä johonkin muuhun mutta sitten on myös ne harvat kerran kun poikaa ei todellakaan saa rauhoitettua. Tuskin se palkitsee jatkossa jos aina tungetaan jätski-töttörö suuhun kiukun tullessa. On ihan normaalia että joskus ketuttaa. Ei aikuisillakaan ole aina hyvä päivä, eron näkee ehkä siinä että harvempi aikuinen alkaa huutamaan x asennossa kaupan lattialla kun taas lapsi joka ei vielä täysin hallitse harmitustaan niin silloin joku lapsi kokee ainoaksi vaihtoehdoksi vetää itkupotkuraivarit justiinsa siinä missä sitten ollaankin. Aikuinen kun on tilanteessa yleensä vaan sitten äkäinen tai ei vaan näytä harmitustaan niin että kukaan huomaisi sitä mitenkään.
Mielestäni ääntä mahtuu maailmaan ja pätee tässäkin toki jonkinmoiset rajat..Ymmärrän toki että ei huutoa ole kivakaan kuunnella ja se ihmisiä ärsyttää.. Itse ainakin yritän todella saada lapsen huomion muualle mutta aina se ei vaan onnistu. Silloin yleensä poistutaankin kaupasta ulos rauhoittumaan.. Temperamentti ei ole huono asia, päinvastoin. Kunhan sitä oppii hallitsemaan oikein, ei ole väärin tuoda esiin omaa mielipidettään.
Mutta mitä mieltä muut on? Iltalehden otsikoissa oli viime viikolla kirjoitus miten kaupan henkilökunta oli poistanut isän ja lapset kaupasta kiukkukohtauksen vuoksi?! :D
-Elisa
Itse olin lapsena mielettömän kiltti ja empaattinen yksilö mutta kuitenkin äärettömän dramaattisesti reagoiva. Monesti kuulemma makasin keskellä kaupan lattiaa tai milloin missäkin ja huusin hikipäässä kun tahtoani en saanut läpi. Enpä ihmettele siis yhtään miksi meidän pikku reagoi joskus äänekkäästi.. Ihan on äitiin ja iskään tullut! ;) Mutta opinhan minäkin jossakin vaiheessa hallitsemaan harmistustani enkä enää räjähtänyt / huutanut siellä kaupan lattialla. Siispä en itse ainakaan huolestu siitä vaikka poika joskus saa ne raivarit. Joskus harmittaa ja itkettää oli sitten sukka vinossa tai vaikka huonosti nukuttu yö takana. Niin sitä harjoitellaan sitten niitä tuntemusten hallitsemista ja tuntemista.
Muistan hyvin erään kauppareissun viime talvena... Oltiin pojan kanssa kiertämässä kauppaa kun tämä pieni ihanuus päättikin että minähän en enää tätä kauppaa halua kiertää vaan rupean huutamaan ja huudan kuin henkeä vietäisi! Näin ollen loppujen lopuksi kauppareissusta ei todellakaan tullut mitään sen huudon ja heilumisen keskellä joten puin pojalle sitten ne paksut talvivaatteet päälle ja itselle sen untuvatakin ja pipon. Nappasin tuon pää punaisena huutavan pienen kainaloon ja kannoin hänet kaupasta ulos. Sillä kertaa sain osakseni mielettömän paljon tuhahduksia, niitä isoja pyöreitä silmäpareja ja muita ihmetyksiä. Olin itsekkin hiestä märkä ja kädet tärräsivät uupuneina kun olin loppujen lopuksi onnistunut saamaan pojan turvaistuimeen ja rauhoittumaan. Mun teki mieli jopa itkeä. Tunsin niin kovaa ärsytystä siitä että jotkut kehtaa katsoa minua tyyliin että tekisin lapselleni jotain pahaa, olin ihan loppu fyysisesti ja korvissa kaikui vieläkin se järjetön rääkyminen mutta en kuitenkaan tehnyt mitään väärin.
Mutta sen kerran jälkeen en ole antanut muiden katseiden vaikuttaa.. Mulle on aivan sama mitä muut silloin ajattelee, jollen hiljennä lastani karkkipusseilla, jäätelöpuikoilla tai muilla niin ei se musta huonoa äitiä ainakaan tee! Joskus auttaa hassuttelut ja muut kun pojan mielen saa kiinnitettyä johonkin muuhun mutta sitten on myös ne harvat kerran kun poikaa ei todellakaan saa rauhoitettua. Tuskin se palkitsee jatkossa jos aina tungetaan jätski-töttörö suuhun kiukun tullessa. On ihan normaalia että joskus ketuttaa. Ei aikuisillakaan ole aina hyvä päivä, eron näkee ehkä siinä että harvempi aikuinen alkaa huutamaan x asennossa kaupan lattialla kun taas lapsi joka ei vielä täysin hallitse harmitustaan niin silloin joku lapsi kokee ainoaksi vaihtoehdoksi vetää itkupotkuraivarit justiinsa siinä missä sitten ollaankin. Aikuinen kun on tilanteessa yleensä vaan sitten äkäinen tai ei vaan näytä harmitustaan niin että kukaan huomaisi sitä mitenkään.
Mielestäni ääntä mahtuu maailmaan ja pätee tässäkin toki jonkinmoiset rajat..Ymmärrän toki että ei huutoa ole kivakaan kuunnella ja se ihmisiä ärsyttää.. Itse ainakin yritän todella saada lapsen huomion muualle mutta aina se ei vaan onnistu. Silloin yleensä poistutaankin kaupasta ulos rauhoittumaan.. Temperamentti ei ole huono asia, päinvastoin. Kunhan sitä oppii hallitsemaan oikein, ei ole väärin tuoda esiin omaa mielipidettään.
Mutta mitä mieltä muut on? Iltalehden otsikoissa oli viime viikolla kirjoitus miten kaupan henkilökunta oli poistanut isän ja lapset kaupasta kiukkukohtauksen vuoksi?! :D
-Elisa
mä vähän oioin tän stoorin kaa mut se lahjominen on loputon suo meitsiikin nolotti joskus alus tybyn kaa mennä kauppaan mut ei enään eikä tuo räjähtelekkään hirveemmin kaupassa mut jutustelulla rauhottamista on munkin mielipiteeni:) joo toi poistaminen maailma elää jossain väärässä positiivisuuden tunteessa kun se kiukkukin on tunne joka ei sillä hetkellä tunnu siltä on se ilmaisutaidon tunteen kannalta positiivistä siis että opitaan ne negatiiviset tunteetkin tuomaan pöydälle me vanhempina sit koitetaan ohjata niitä tunteita ja tunteiden hallintaan.
VastaaPoista