Pikku ollut kipeenä parisen päivää joten siitä syystä täälläkin vähän hiljasemman puoleista. Tällä kertaa ilmeisesti jokin rota-virus tai muu pöpö joka ärsyttää vatsaa. Kaikki tulee ulos pienen hetken päästä kun on jotain suuhunsa saanut.. Mutta ei siis oksentelua vaan toisesta päästä.
Tänävuonna rotavirus ja enterorokko on liikkeellä tavallista aikasemmin, meidän perheessä se on kyllä jo huomattu kun toistamiseen alkusyksyn aikana jo vatsapöpö täällä myllää. Kumpanakaan kertana pöpö ei todennäköisesti oo hoidosta tullut vaan ollaan ihan itse saatu se jostain.
Mulla itsellä kun sairauden vuoksi muutenkin kroppa joutuu koville niin oon ihan kauhuissani odottanu syksyn tuomia vatsatauteja jotka väistämättään kierää päiväkodit ja perhepäivähoitajien hoitolapset. Kuka nyt vastentahtoaan muutenkaan haluaisi itselleen pöpön ja kun muutenkin kroppaan ei imeydy kunnolla ruoka ja muut niin pelkään jo valmiiksi jos se iskee.. Ja oon kyllä muutenkin lapsesta asti ollu ihan kauhuissani jos kuulenkin jollain pöpön olevan. Lapsena huusin äidin soittamaan ambulanssin ja muut pelastuspartiot koska pelkäsin oksennus-tautia niin järjettömän paljon!(onnekseni niitä ei kyllä koskaan soitettu) Itkin ja oksensin joko äidin tai isäpuolen pitäessä hiuksista kiinni ja tsempatessa vieressä. Kun taas esim. pikkusiskoni oli aina ihan eri maasta. Hänellä kun oksu tuli niin se vaan tuli. Mä kun luulin jo melkeen elämän loppuvan siihen paikkaan. Se onkin ainut mikä on saanut musta aina järjettömän vallan tullessaan... Hyi hyi hyi.
Mutta se mistä halusin kirjottaa on tuo pienten-potilaiden sairastamis tyyli. Miten järjettömän reippaita pikku-lapset on! Pojasta ei muuten edes huomais kipeyttä jollei vessassa juoksis vähän väliä ja mitä nyt hieman väsyneempi ajoittain. Mut muuten ei muutosta. Sama kuume-flunssissa ne vaan ihmeen kaupalla jaksaa painaa eteenpäin ja virtaa riittää. Toisin kuin aikuinen yleensä ei pääse sängystä ylös ja vointi on niin järjettömän huono että se näkyy kunnolla jo päälle päin.
Toki onhan Poikakin kovassa kuume-flunssassa ollut väsähtänyt ja pelkästään sohvan pohjalla mutta harvoin. Korvatulehdus kierteessä huutanut jatkuvaa huutoa kun paine nousee korviin maku asennossa mutta ylipäänsä pikku-ihmiset on ihan mega-reippaita! Lääkäritkin kehuu miten pikku-ihmiset on parhaita potilaita kun ne on niin aitoja ne kertoo mikä on ja mihin sattuu. Mutta niistä löytyy mieletön tsemppi valmiina ja he osaavat ottaa hoito-apua vastaan erilailla kuin jotkun aikuiset.
Poikaa katsoessa kipeenä tulee itselle välillä olo että narisenko mä ihan tyhjästä ollessani kipeä. Ehkä mun kohdalla ei näin ole kun koitan aina loppuun asti pärätä itse ettei musta vaivaa olis muille ja hölmönä vielä esitänkin kaiken olevan hyvin tai edes siedettävää vaikka keho huutais järjettömän voimatonta ja kurjaa oloa. Pitäis itse oppia taas ottamaan apua vastaan sairastaessa, kotona opin siihen että ei meitä eristetty pöpön tullessa vaan meistä huolehdittiin, meitä halittiin ja ehkä siksi olen itsekkin aina mielettömän empaattinen ja hoitava Pojan tai jonkun muun ollessa kipeä. Se on ihana miten tuntee olonsa turvalliseksi kun tietää lähellä olevan hoiva-apua. Silti en enää osaa itse sitä pyytää muutakun tilanteessa jossa sitä tarvitsen jo todenteolla.. Yritän loppuun asti vaan pärätä ja ehkä ongelma onkin siinä etten aina silloin sitä saa koska jotkut kun pyytävät / kaipaavat apua jo pienessäkin kipuilussa.. :D Johtuuko aikuisen halu pärjätä itse turvattomuuden tunteesta, mitä kun omat vahemmat ei olekkaan enää hoivaamassa sairauden tullessa? Oma paha-olo tuntuu pienemmältä kun on oma lapsi... Ei anneta enää itselle oikeutta olla oikeesti todella kipeä.. Oli miten oli. Pikku-potilaat on huikeita! Olen kyllä tavannut myös aikuisia joilla perus flunssakin saa voimaan kuin olisi kuoleman kielissä.. En mä kyllä senkään puolesta liputa.. Mutta kyl pikku hoiva on hyvä, siitä tulee olo että on tärkeä! ;) Nopeemmin sitä varmaan paraneekin kun osaa jäädä lepäämään siinä määrin mitä se on mahdollista lapsen ollessa osa perhettä.
Sama tsemppi aikuisillekkin! Ja aijon itse kyllä opetella taas ottamaan kiitollisena apua vastaan ja pyytääkkin sitä. Annanhan mä itsekkin sitä miehen tai jonkun muun sairastaessa. Ei siitä ole mitään vaivaa, päinvastoin.. Tai no toki siinä tulee enemmän hommaa mutta vaivatonta siinä mielessä että koen halua auttaa ja tehdä toisen olon paremmaksi jos jotenkin vaan suinkin pystyn.. Lähimmäisistään kuuluu pitää huolta! :)
-E
Tänävuonna rotavirus ja enterorokko on liikkeellä tavallista aikasemmin, meidän perheessä se on kyllä jo huomattu kun toistamiseen alkusyksyn aikana jo vatsapöpö täällä myllää. Kumpanakaan kertana pöpö ei todennäköisesti oo hoidosta tullut vaan ollaan ihan itse saatu se jostain.
Mulla itsellä kun sairauden vuoksi muutenkin kroppa joutuu koville niin oon ihan kauhuissani odottanu syksyn tuomia vatsatauteja jotka väistämättään kierää päiväkodit ja perhepäivähoitajien hoitolapset. Kuka nyt vastentahtoaan muutenkaan haluaisi itselleen pöpön ja kun muutenkin kroppaan ei imeydy kunnolla ruoka ja muut niin pelkään jo valmiiksi jos se iskee.. Ja oon kyllä muutenkin lapsesta asti ollu ihan kauhuissani jos kuulenkin jollain pöpön olevan. Lapsena huusin äidin soittamaan ambulanssin ja muut pelastuspartiot koska pelkäsin oksennus-tautia niin järjettömän paljon!(onnekseni niitä ei kyllä koskaan soitettu) Itkin ja oksensin joko äidin tai isäpuolen pitäessä hiuksista kiinni ja tsempatessa vieressä. Kun taas esim. pikkusiskoni oli aina ihan eri maasta. Hänellä kun oksu tuli niin se vaan tuli. Mä kun luulin jo melkeen elämän loppuvan siihen paikkaan. Se onkin ainut mikä on saanut musta aina järjettömän vallan tullessaan... Hyi hyi hyi.
Mutta se mistä halusin kirjottaa on tuo pienten-potilaiden sairastamis tyyli. Miten järjettömän reippaita pikku-lapset on! Pojasta ei muuten edes huomais kipeyttä jollei vessassa juoksis vähän väliä ja mitä nyt hieman väsyneempi ajoittain. Mut muuten ei muutosta. Sama kuume-flunssissa ne vaan ihmeen kaupalla jaksaa painaa eteenpäin ja virtaa riittää. Toisin kuin aikuinen yleensä ei pääse sängystä ylös ja vointi on niin järjettömän huono että se näkyy kunnolla jo päälle päin.
Toki onhan Poikakin kovassa kuume-flunssassa ollut väsähtänyt ja pelkästään sohvan pohjalla mutta harvoin. Korvatulehdus kierteessä huutanut jatkuvaa huutoa kun paine nousee korviin maku asennossa mutta ylipäänsä pikku-ihmiset on ihan mega-reippaita! Lääkäritkin kehuu miten pikku-ihmiset on parhaita potilaita kun ne on niin aitoja ne kertoo mikä on ja mihin sattuu. Mutta niistä löytyy mieletön tsemppi valmiina ja he osaavat ottaa hoito-apua vastaan erilailla kuin jotkun aikuiset.
Poikaa katsoessa kipeenä tulee itselle välillä olo että narisenko mä ihan tyhjästä ollessani kipeä. Ehkä mun kohdalla ei näin ole kun koitan aina loppuun asti pärätä itse ettei musta vaivaa olis muille ja hölmönä vielä esitänkin kaiken olevan hyvin tai edes siedettävää vaikka keho huutais järjettömän voimatonta ja kurjaa oloa. Pitäis itse oppia taas ottamaan apua vastaan sairastaessa, kotona opin siihen että ei meitä eristetty pöpön tullessa vaan meistä huolehdittiin, meitä halittiin ja ehkä siksi olen itsekkin aina mielettömän empaattinen ja hoitava Pojan tai jonkun muun ollessa kipeä. Se on ihana miten tuntee olonsa turvalliseksi kun tietää lähellä olevan hoiva-apua. Silti en enää osaa itse sitä pyytää muutakun tilanteessa jossa sitä tarvitsen jo todenteolla.. Yritän loppuun asti vaan pärätä ja ehkä ongelma onkin siinä etten aina silloin sitä saa koska jotkut kun pyytävät / kaipaavat apua jo pienessäkin kipuilussa.. :D Johtuuko aikuisen halu pärjätä itse turvattomuuden tunteesta, mitä kun omat vahemmat ei olekkaan enää hoivaamassa sairauden tullessa? Oma paha-olo tuntuu pienemmältä kun on oma lapsi... Ei anneta enää itselle oikeutta olla oikeesti todella kipeä.. Oli miten oli. Pikku-potilaat on huikeita! Olen kyllä tavannut myös aikuisia joilla perus flunssakin saa voimaan kuin olisi kuoleman kielissä.. En mä kyllä senkään puolesta liputa.. Mutta kyl pikku hoiva on hyvä, siitä tulee olo että on tärkeä! ;) Nopeemmin sitä varmaan paraneekin kun osaa jäädä lepäämään siinä määrin mitä se on mahdollista lapsen ollessa osa perhettä.
Sama tsemppi aikuisillekkin! Ja aijon itse kyllä opetella taas ottamaan kiitollisena apua vastaan ja pyytääkkin sitä. Annanhan mä itsekkin sitä miehen tai jonkun muun sairastaessa. Ei siitä ole mitään vaivaa, päinvastoin.. Tai no toki siinä tulee enemmän hommaa mutta vaivatonta siinä mielessä että koen halua auttaa ja tehdä toisen olon paremmaksi jos jotenkin vaan suinkin pystyn.. Lähimmäisistään kuuluu pitää huolta! :)
 |
| Bokserit vaihtu takas vaippoihin.. hetkellisesti. Pikku tsemppi-peukku siihen vielä! :) |
-E
Be First to Post Comment !
Lähetä kommentti