Näytetään tekstit, joissa on tunniste synnytys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste synnytys. Näytä kaikki tekstit
perjantai 2. helmikuuta 2018

Synnytyskertomus

Aiemmista teksteistä pääsee lukemaan siitä, mitä kaikkea viimeisiin kuukausiin odotuksessa kuului. Synnytyspelkoa esikoisen traumatisoivan synnytyksen johdosta, rentoutusmenettelyjen opettelua, oman kehon ja mielen uskon kasvattelua tätä synnytystä varten ja paljon kiitollisuutta mahassa möyrivästä pikkuisesta. Tästä pääset kurkkaamaan myös esikoisen synnytyksen kulkua.

Käynnistys sovittuna viime perjantai aamulle klo 10.

Vietiin esikoinen päiväkotiin viskari tehtävien pariin, annoin halit pusut ja nieleskelin etten vollottaisi tunteiden noustessa pintaan. Seuraavaksi nähdään kun hänestä on tullut isoveli. Heipat heilutettua oli kuitenkin aika lähteä heidän päiväohjelman tieltä pois. Siitä suunnattiin kaksin vielä Naantalin aurinkoiseen aamupalalle, ennen kun oli aika siirtyä kohti synnäriä. Viime päivien viimeiset valmistelut tuntui tehneen tehtäväänsä ja tulevan koitoksen odotus kasvoi hurjaa vauhtia mielessä positiivisena. Pelolle ei ollut tilaa tai tarvetta, oli hyvää jännitystä ja halu päästä etenemään.

Lääkärin tutkimuksen jälkeen oli kaksois-ballongin asennuksen aika. Kyseinen menetelmä on luonnollisin käynnistyksen aloitus (lääkkeetön), jolla koitetaan aktivoida synnytystä käynnistymään mekaanisen ballongin avulla, joka kypsyttää kohdunsuuta ja näin toivotaan myös supistusten aktivoituvan kehossa itsestään. Asennuksen jälkeen olin käyrillä noin tunnin, josta saatiin lupa lähteä kotiin odottelemaan etenemistä. Käytiin parilla pienellä kävelyllä haukkaamassa happea, kiivettiin portaita edestakaisin ja pyörittelin lantiota seisoen sekä jumppapallon päällä keskittyen yläkropan paikallaan oloon. Mielessä pyöri lähinnä painovoiman mahdollinen vaikutus, siksi kaikenmoinen lepo ei sopinut kuvioihin vaikka sillekkin oli lupa annettu. Napakoita supistuksia alkoi astumaan kuvioihin klo 18 maissa, pikkuhiljaa piti keskittyä supistuksiin ja pysähtyä hengittämään. Klo 22 siirryin kuumaan suihkuun vastaanottamaan supistuksia ja siellä ne yltyikin sitten entisestään jo hyvin. 00:00 ballongi irtosi, joka tarkoitti kohdunsuun olevan nyt 3-4cm auki. Vauvan liikkeet hävisi ballongin irtoamisen jälkeen, joten mentiin käymään varuiksi näytillä, lupa kun oli muutoin odottaa kotona voinnin mukaan aamuun asti.

Lääkäri tarkasti tilanteen, totesi vauvalla kaiken olevan hyvin, sekä kertoi kohdunsuun olevan jo 4-5cm avoinna. Tuntui hämmentävältä! Esikoisen kohdalla keho oli käytännössä toimintakyvytön sekä kipushokissa 1cm lähtien loppuun asti, lääkkeellisen käynnistyksen vuoksi (joka monesti on hurjasti kivuliaampi lääkkeillä tehtyjen supistusten johdosta). Tunsin onnistumista ja mielettömän hyvää fiilistä. Keho oli tälläkertaa tehnyt itse supistuksia, sekä edistänyt tilannetta jo noin järjettömän hyviin sentteihin asti pelkän ballongin avulla. Vielä niin että itse pystyin kävelemään, keskustelemaan, nauramaan supistusten välissä ja täysin hallitsemaan tilannetta eri rentoutus keinoin. Ajattelin miten jo vaan tämän alun meno noin, on enemmän mitä edes toivoa saattaa kaiken sen jälkeen mikä viimeksi jätti niin hurjasti pelkoja matkaan mukaan Veen synnyttyä.



Oli kuitenkin yö, joten kalvoja ei alettu puhkomaan vaan lähdettiin kotiin odottamaan aamua.  Kotona supistukset lopulta loppuivat kokonaan, mentiin nukkumaan pariksi tunniksi ja siirryttiin takaisin synnärille yhdeksältä. Siellä meitä odotti oma ammeellinen synnytys-sali sekä herttainen  kätilö. Aloin kyselemään mitä kaikkea käytössäni olisi, kun homma lähtee taas etenemään kalvojen puhkaisun jälkeen.  Lisäksi listasin tiskiin omat toiveeni synnytyksen suhteen ja varmistin että tälläkertaa toiveitani kuunneltaisiin, kunnioitettaisiin sekä miten mitään sellaista ei saisi tehdä jonka itse kiellän. Kätilö oli äärettömän ymmärtäväinen ja pahoitteli viime kokemustani. Tuntui luottavaiselta ja hyvältä.

Synnytyksen kestoksi on merkattu 6h33min joka lasketaan hetkestä kun supistukset palasivat kovina. Kalvojen puhkaisun jälkeen supistukset tosiaan palasivat pian ja aloin liikkumaan aktiivisesti. Kävelin synnytys-salien käytävää edestakaisin, supistuksen tullessa nojasin kävelytukeen ja säädin Tens-laitteesta tärinää kovemmalle. Olin omassa kuplassani rentona, kehoa kuunnellen ja toimien sen mukaan joka missäkin hetkessä tuntui hyvältä. Kun supistukset alkoivat olemaan kivuliaampia, siirryin käytävältä huoneeseen ja pyysin Jaakkoa avuksi. Väleissä naureskeltiin, keikuttelin lantiota ja pidettiin hyvää fiilistä yllä, jotten jäänyt supistus kipuihin kiinni aina niiden helpottaessa. Jaakko painoi hartioiden akupisteitä, minä hengitin syvään sisään, ulos hallitusti ja samalla Tensin Boost nappia painellen. Kokeilin ilokaasua, joka tälläkertaa aiheutti pahoinvoinnin, näin ollen sen jätin heti kättelyssä pois. Välillä istuin supistuksen sängyn reunalla, välillä seisoin kävelytuessa roikkuen, Jaakon edelleen painaessa pahimman kivun kohdilla hartioiden tai käsien pisteistä. Näillä konsteilla edettiin 6cm asti, jolloin vauvan sydänäänet tippuivat alas jokaisen supistuksen tullessa. Kätilö asensi "pinnin", joka piirsi selkeämmin vauvan tilaa ja sykettä ruudulle. Samalla minut pyydettiin sängylle makaamaan, jotta syke saataisiin pysymään hyvänä.

Olisin halunnut siirtyä ammeeseen mutta sykevaihtelun vuoksi se ei enää ollut mahdollista. Näin ollen pyysin epiduraalin, välttääkseni joutumista hallitsemattomaan kiputilaan jota en halunnut. Se kun olisi vienyt mahdollisuuden pysyä itse hommassa aktiivisesti mukana myös pääkopan kanssa. Epin sain melko nopeaan ja teho alkoi tuntua, jaloissa pysyi hyvin tunto ja toiminta. Tuolloin Jaakko soitti siskolleni (joka oli tulossa lisä tueksi synnytykseen kummankin toiveemme vuoksi) että nyt olisi hyvä aika tulla paikalle. Pahin kipu hälveni ja sain itseni taas enemmän liikkeelle vauvan sykkeen korjaantuessa. Höpöteltiin tulevasta ponnistusvaiheesta, toivomistani ponnistusasennoista sekä siitä mikä olisi ehdoton ei. Paineen tunne alkoi astumaan kuvioihin ja parin h jälkeen kivut alkoivat taas hiipiä hallitsemattomina osaksi. Pyysin lisäannoksen epiduraalia, sain sen ja varttia myöhemmin kohdunsuu oli edennyt tilaan josta saisi aloittaa ponnistamisen. Olin rauhallinen, valmis ponnistamaan ja nyt alkoi olla sen aika. Muistin Annan neuvon, miten ponnistamista ei kannata aloittaa täysiä puskien, vaan pienin ponnistuksin. Näin vauva saisi itse hakeutua alemmas, kohtu työntäisi mukana luonnostaan supistuksen tullessa ja voimani riittäisivät pidempään. Kokeilin ponnistamista kylkiasennossa, hetken kuluttua polvilleen sängyn päätyyn nojaten ja lopulta ponnistin taas kyljellään. 20min aktiivisen ponnistamisen saattelemana pieni syntyi maailmaan klo 19:30.

Ponnistin omin voimin, omaa kehoa kuunnellen enkä imukupin avulla tällä kertaa. Olin edelleen tilassa jossa ymmärsin kaiken, tilassa joka ei vienyt nyt kipu-shokkiin. Nyt hän on siinä! Hän todella on rinnallani ja meillä molemmilla on kaikki enemmän kuin hyvin. Ei ole sanoja kuvaamaan sitä onnen ja kiitollisuuden määrää! Jaakosta tuli isä tuolle pienelle, täydelliselle pojalle juuri hetki sitten ja meidän synnytysmatka on tullut päätökseen tuntein, jotka jokaisen pitäisi saada tuntea ja kokea.

Nyt ymmärsin sanoja joita olin kuullut ennen esikoisen syntymää, ymmärsin vasta toisen synnytykseni jälkeen sanoja jotka kertoivat miten kaikki kipu unohtuu kun pienen saa rinnalle. Nyt tunsin sen ensimmäistä kertaa vaikka kahdesti olen rinnalleni saanut sen maailman rakkaimman, oman odotetun vastasyntyneen. Tällä kertaa kipu ei vienyt mukanaan ja sumuttanut sitä kaunista hetkeä, pienen ihmisen syntymää. Tämä kokemus kuitenkin muutti myös edellistä kertaa jotenkin herkemmäksi ja enemmän ymmärrettäväksi. Se teki siitä myös kauniimman ja jotenkin koin uudestaan myös mielessä hetkeä kun Vee nostettiin rinnalle miltein 6-vuotta sitten.




Itkin ja hoin miten tein sen, miten pystyin hallistemaan kehoani, miten nyt osasin kuunnella sitä ja pääsin toteuttamaan asioita synnytyksen edistämiseksi ilman yhtäkään lääkkeellistä supistusta. Kehoni teki sen, teki sen jo toistamiseen.

Synnytys oli kaikkea muuta mitä ikinä olisin osannut edes toivoa. Se oli voimaannuttava, korjaava esikoisen synnytyksen jälkeen. Kaiken kaikkiaan upea ja sen sanominen tuntuu vieläkin ihan hullulta. Hetki sitten vielä pelkäsin tulevaa ihan järjettömän paljon, olin kauhuissani edellisestä ja nyt voin huokaista onnesta. Aidosti sydämestäni kiittää jokaista ihmistä ympärilläni salissa, siitä, miten kaikki teki juuri sen, mitä todella tarvittiin tämän pienen ihmisen kauniiseen syntymään.  Sain kokea jotain sellaista mitä en ikinä koskaan voisi edes itse uskoa todeksi, kaiken sen jälkeen mitä kannoin mielessä mukana traumana, pahimpana pelkona, oli tuossa hetkessä pyyhkäisty mielestäni pois.

Nyt mulla on kaksi täysin erilaista synnytyskokemusta koettuna ja kummastakin tunnen maailman suurinta kiitosta, onnistumista ja onnea. Kaikella on tarkoituksensa, onneksi en jättänyt yhteistä haavettamme ajatustasolle pelkojen vuoksi. Saatiin kokea yhteisen lapsen syntymä ihan mielettömän upein fiiliksin ja tuntein. Sain korjaavan kokemuksen ja jotain joka tuntuu armahtavan viimekertaisen pelot kauas pois.

Nyt sylissä tuhisee terve pieni poika ja isovelikin pääsi heti häntä nuuhkuttamaan. Oon maailman onnekkain omassa elämässäni, ollessani äiti näille kahdelle. <3 


Kaunis kiitos kaikille odotus matkassa mukana olleille, sekä synnytystä edistäville ja apukeinoja kertoville. Kiitos ystävät, Kiitos Kätilön koti Anna, Kiitos vyöhyketerapeutti Mari Sipilä, Kiitos isosiskoni Jassi, Kiitos esikoiseni ja ennnekaikkea Kiitos järjettömän suuresta tuesta, uskosta minuun, turvasta ja rakkaudesta Jaakko. 

-Elisa




perjantai 12. tammikuuta 2018

Turvaa synnytyspelolle

Pääsin toteuttamaan yhteistyönä yksilöllisen synnytysvalmennus-paketin itselleni, kun turvattomuus tulevan suhteen alkoi hetkellisesti taas nostaa päätään. Etsin apua vauvan kääntöä edistäviin hoitoihin ja sillälailla oikeastaan tätä toteuttava kätilö löysi minut.  Jo heti ensimmäisen lauseen luettuani, tämä ihminen tuntui oikealta juuri tähän hetkeen. 

Mitä on yksilöllinen synnytysvalmennus-paketti? 

"Yksilöllinen synnytysvalmennus -paketti on täydellinen lisä neuvolapalveluiden rinnalle. Paketti sisältää kolme kätilön tapaamista ennen synnytystä ja yhden synnytyksen jälkeen. 

Raskauden aikana ehdimme rauhassa käydä läpi toiveitanne, kysymyksiänne ja ajatuksianne koskien tulevaa synnytystä ja autan teitä valmentautumaan yhdessä. Voimme myös keskustella mahdollisista peloistasi ja löytää keinoja elää pelon kanssa. Saatte kattavasti tietoa siitä, mitkä asiat vaikuttavat synnytyksen kulkuun ja millä tavoin voitte itse vaikuttaa siihen. Yhteen tapaamiseen voimme halutessasi yhdistää jonkin ihanan hoidon, kuten äitiyshieronnan tai lempeän synnytyksen stimulaatiohoidon. Samalla kuljen raskausmatkaa yhdessä koko perheen kanssa, ollen läsnä teitä varten ja teidän tukena.


Viimeisellä tapaamiskerralla käymme yhdessä läpi synnytystä ja teidän synnytyskokemuksianne.


Voimme tavata joko Organic Spirit Turku -hoitolassa osoitteessa Kerttulinkatu 20 tai oman kotisi turvassa." 






Sovittiin tapaaminen jo heti seuraavalle päivälle, joka jo itsessään toi hyvää oloa, aika kun alkaa käymään jo melko vähiin. Vastassa oli lämminhenkinen, hymyilevä ja aidosti minua varten oleva ihminen, Anna. 

Aluksi käytiin läpi edellistä synnytystä, kuitenkaan liian kovaa takertumatta siihen. Kevyesti ja yhdessä keskustellen, tulevaan luottoa luoden. Sain puheenvuoron aina sitä tarvittaessa ja paljon myös vaan kuuntelin sekä otin vastaan sen kaiken tiedon, joka tulevassa on hyvä pitää mielessä. Anna kertoi ihmiskehoon vaikuttavista tekijöistä, neuvoi asentoja ja näytti harjoituksia, joista minulle olisi hyötyä nyt sekä synnytyksen aikana. 

Seuraava aika sovittiin ensiviikolle meille kotiin, jolloin Jaakkokin pääsee osaksi valmennusta. Tuolloin myös hän saa vinkkejä, miten mahdollisesti voisi helpottaa oloani ja olla läsnä kun sitä tarvitsen. On ihan eri katsoa videota tai lukea, miten mistäkin kohtaa painaminen tai muu helpottaa. Kuin se, että kädestä pitäen toinen ihminen tukee ja näyttää sen ihan kirjaimellisesti. 

Siihen asti sain neuvon tehdä ennenkaikkea sitä, mikä saa oman oloni rennoksi, hyväksi ja oksitosiinin virtaamaan kehossa luonnollisesti. Paljon läheisyyttä, juttuja jotka saa juuri minulle hyvän olon sekä tietysti meille yhdessä Jaakon kanssa. Muutaman harjoituksen joka avaa mm. lantiota ja rentouttaa lihaksia siellä tulevaa varten. Sekä kehotuksen toteuttaa jokainen ns. keskeneräinen asia, joka mielessä kolkuttaa. Jotain jonka haluaisin hoitaa alta pois ennen pienen ihmisen tuloa. 

Käynnin jälkeen olo oli hieman taas jo helpottuneempi, ensikertaa odotellessa. 


Oma muistilista synnytykseen:
  • Vain tämä hetki on se joka ohjaa juuri nyt.
  • Jokainen supistus tuo vauvaa lähemmäs sinua.
  • Se mikä tuntuu hyvältä mihinkin hetkeen, on juuri oikea siihen.
  • Kipu ei ole vaara sinulle tai vauvalle synnytyksessä, yritä rentoutua jos suinkin pystyt.
  • Rentouta keho leukaluita myöden alas asti, muista hengittää.
  • Käytä jokainen supistus väli rentoutumiseen ja ota kumppani osaksi lähelle (jolloin luonnollinen oksitosiini pääsee tuottamaan sitä itseään.)
  • Uskalla pyytää ja vaatia.
  • Nauti matkasta, kohta helpottaa.

Mikä on luonut turvan juuri sinun synnytykseen, tai mikä luo sen mahdolliseen tulevaan?

Rentouttavaa viikonloppua. <3

-Elisa
torstai 21. syyskuuta 2017

Mistä luotto omaan kehoon?

Pelkopoli käynti takana ja olo on aika hämmentynyt! Ensin askeleet samoille käytäville, jotka viimeksi näin Veetä synnyttäessä, kätilön ohjaus himmein valoin valaistuun huoneeseen ja kevyt ahdistuksen tunne rinnassa. Näinkö tämä edelleen minussa vaikuttaa mietin? Kuluneet viisi ja puoli vuotta, aiheesta puhumisesta huolimatta, kantavat edelleen alitajunnan matkassa rankempaa fiilistä kuin osasin odottaa.



Hetken mietin miten voin olla tässä tilassa odottamassa vauvaa, kun kerran selviydyin traumaattisesta synnytyksestä ja ensimmäisistä vuosista lopulta tähän pisteeseen, jossa voin  todeta voivani hyvin. Vielä pari vuotta sitten, en olisi voinut edes kuvitella uskaltavani enää koskaan yrittää täyttää haavetta joka pelon vuoksi himmeni. Okei, järjellä ajateltuna, minähän selvisin kaikesta huolimatta ja olen aina toivonut Veelle sisarusta. Tätä pientä yhteistä unelmaa pohdittiin kauan sekä hartaudella. Kykenen kertomaan vointini olevan äärettömän hyvä tänäpäivänä, joten miksi miettiä mitä viimeksi kävi. Mutta tunnetasolla ajatus tuo alleen muutakin vähän väkisin. Pelkoa ja hämmennystä, ymmärrystä miten ainutlaatuisen tärkeää on oman kehon hyvinvointi josta muutama vuosi sitten ei ollut varmuutta tulevaa ajatellen. Miten tärkeä terveys on, joka niin usein kulkee itsestäänselvyytenä monen matkassa. Olen kertaalleen selvinnyt vaikeasta synnytyksestä, saanut maailmaan terveen lapsen. Josta alkoi äärettömän vaikea vauva-/taaperoaika itse vakavasti sairastaen, lääkärin hoitovirheen vuoksi. Sekä lisäksi oman lapsuudenajan traumoja läpikäyden henkisellä puolella samaan syssyyn. Tärkeimpänä kasvoin samaan aikaan äidiksi Veelle, sekä ihmisenä mielettömän matkan ja parantusin kehon kanssa tilaan jonka kanssa olen oppinut elämään.



Nyt olen matkalla samaan tilanteeseen, josta alkoi elämäni ehdottomasti vaikeimmat ajat. Hetket joita en toivoisi kenellekään koettavaksi, vaikka kuinka kokisin kaiken uudestaan Veen vuoksi jos näin olisi tietystikin. Tiedän miten jokainen synnytys on erilainen, minun kokemukseni laukaisi viimeksi niin hurjat ajat käyntiin, että se itsessään kolkuttaa takaraivossa pelkoja nostaen. Pelon tunteen kanssa tuntee astuvansa samaan miinaan. Kun taas tunnetasolla ymmärtää, miten pelkoni voi tälläkertaa olla suurin voimavarani. Minähän selvisin. Se mitä kävi viimeksi, on jo koettua elämää. Jotain joka opetti ja oli tarkoitus kokea. Aika hyvästä syystäkin vielä, heh.

Poli käynnillä käytiin synnytyskertomus läpi alusta loppuun lukien ja keskustellen. Mietittiin mitä olisin toivonut tapahtuvan toisin ja kätilö taas kertoi, miksi jollainlailla toimittiin. Kirjattiin ylös mitä odotan seuraavalta synnytykseltä, jos suinkin pystyn siihen vaikuttamaan ja seuraavan ajan saan ennen vauvan syntymää, jos koen sen tarpeelliseksi. Itku tunne ryöpyn jälkeen, tunsin todella sitä tarvitsevani (useammankin jos mahdollista kiitos). Mutta nyt hetken sulateltua, en tiedä onko paikka oikea itselleni asiaa enää puimaan. Ehkä käytän aikani tutkien mielen hallintaa, rentoutumista ja vahvistamaan uskoa oman kehon kestävyydestä tulevassa synnytyksessä.

Edellinen on nyt läpikäyty ja tuleva on oma tarinansa. Mitään en voi etukäteen ennustaa, parempaan tulevaan voi silti aina uskoa.

-Elisa








keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Valta pelolle vai usko tulevalle

Mainitsinkin aikaisemmin synnytyspelkopoli lähetteestä ohimennen, kun kerroin pienestä täällä blogin puolella. Huomenna kyseinen aika olisi edessä ensimmäistä kertaa ja fiilikset on odottavat kyllä. En oikein tiedä käynnin kulusta, miten homma käydään läpi ja miten pelkoni otetaan huomioon , mutta huomenna ollaankin sitten jo viisaampia!

Toisaalta tuntuu vieraalta avautua ammattilaiselle, miten hänen kollegansa toimi mielestäni väärällä tavalla. Miten hätäni jätettiin omaan arvoon ja miten koin kehoni riiston, kuoleman todellisen pelon ja alun jota en toivoisi toisille. Täältä pääset lukemaan pienen palan Veen synnytyksestä.

Mitä sitten toivon tulevalta? Voiko siltä toivoa muuta kuin sen menevän hyvin, vauvan ja oman hyvinvoinnin pysyvän hyvänä, että selvitään. Voiko siltä toivoa todella jotain muuta, synnytyksiä kun on miljoona erilaista. Mitään ei tiedä valmiiksi. Ei milloinka se alkaa, alkaako se ylipäänsä itsestään, vai jälleen lääkkeiden avustuksella. Onko se nopea vai hidas. Saanko ponnistettua vauvan tällä kertaa itse ulos vai tarvitsenko apua jos hänkin jumiutuu kahden tunnin ponnistus yrityksestä huolimatta? Saanko apua kun tarvitsen sitä, jos kuitenkaan minua ei kuunnella toistamiseen.

Äidille sanoin jo miten lähden synnärin salista vaikka kadulle synnyttämään, koska uskon jonkun huomaavan hätäni. Jos niikseen on, ettei mahdollisen hädän tullessa kukaan ymmärrä kehoni todellisia äärirajoja, jotka tunsin ensimmäisellä kerralla niin totaalisen täydellisesti.

Ja jokaiselle synnytyksestä kysyvälle, olen kertonut miten en todellakaan vielä tiedä miten tämä pieni ihminen maailmaan tulee, mutta jotenkin kyllä! Eihän edes tiedä onko alatiesynnytys kuitenkaan mahdollista, edellisen synnytyksen jälkeen, johon lantio ei meinannut riittää. Eikä tiedä kääntyykö vauva edes pää alaspäin. Tai onko edessä hätäsektio. Kun mitään ei voi etukäteen ennustaa, on vaikea miettiä mikä on tärkeintä missäkin tilanteessa, kun tilanteita voi olla niin monta erilaista. Tottakai jokainen kätilö toimii parhaaksi katsomalla tavalla, mutta entä jos tapa ei ole kuitenkaan oikea?

Ehkä kuitenkin päällimmäisenä mielessä on se, että tuntisin olevani turvassa, osaavissa käsissä jotka kuuntelee myös omia tuntemuksiani. En odota kivutonta synnytystä, en haaveile pilvilinnoista ja pumpulisesta maailmaan tulosta. Tiedän todella mitä kovat supistukset ovat kun ne eivät ole edes omia vaan tekemällä tehtyjä, joiden sanotaan olevan huomattavasti kivuliaampia. Haaveilen yksinkertaisesti siitä, etten kokisi enää koskaan sitä samaa arvottomuutta, turvattomuutta, hätää ja oman kehon riistoa, elämäni tärkeimmässä tehtävässä.



-Elisa
perjantai 8. syyskuuta 2017

Ensimmäinen synnytys

Päätin kirjoittaa pieniä paloja esikoisen syntymästä, ensimmäisistä hetkistä, tunteista, hädästä ja siitä, miten mikään ei mennyt alkumetreistä lähtien pätkääkään siihen suuntaan mitä olin kuvitellut. Joten vinkki kaikille tuleville vanhemmille - älä suunnittele mitään valmiiksi. Ja jokainen tunne jota tunnet on sallittu.














Meidän matka on ollut kaukana pehmeistä poluista, se on ollut erityinen. Meidän oma yhteinen taival, ainutlaatuinen, kuten jokaisella vanhemmalla ja lapsella on se omansa. Jokaisella on oma tarinansa, oma matkansa, sekä omat kuljetut polut nyt jo menneiden askelten alla.

Tunnen vahvuutta mutta myös epävarmuutta.

Tunnen pelkoa mutta myös onnistumista.

Tunnen suunnatonta kiitollisuutta.

Tunnen jotain niin suurta rakkautta, ylpeyttä ja onnellisuutta.

Kun ajattelen häntä nousee miltein vedet silmiin, ajatellessa ensi tapaamistamme. Se oli kaikkea muuta kuin sitä, mitä olin joskus sen kuvitellut olevan. Traumaattisen ensimmäisen yhteisen päivän,  miltein kolmen ensimmäisen vuoden sairastamiseni ja muiden vaikeuksien jälkeen me ollaan tässä, käsi kädessä yhdessä elämässä.  On hän parasta, mitä maa päällään voisi koskaan elämässäni kantaa. Ei näihin riitä sanat kuvaamaan, läsnäolo lähellä on voima, josta kiitän jotain suurempaa.

Muistan edelleen sen järjettömän keskittymisen selviämisen johdosta synnytyksessä. Muistan keinutuolissa kiikkuvan kätilön mietinnät: "mitäs me sulle sitten tässä nyt keksittäis".  Muistan rauhallisuuteni läpi synnytyksen turvattomuuden tunteen ollessa äärimmillään, muistan ilokaasun. Pistot, poltot, reisiluiden hätähuudon poikki menemisen tunteesta.

Muistan hetken jolloin voimat loppuivat, milloin kummankin sykkeet romahtivat. Muistan hätääntyneen ilmeen kätilön kasvoilla. Muistan hämäränä sohjoisena kuvana joukon ihmisiä ympärilläni tuon jälkeen kun tilanne kävi vaaralliseksi, muistamatta kuitenkaan yhtäkään kasvoa kun kehoni ei enää kestänyt. Muistan käskyjä ponnistaa vaikken tiennyt enää edes supistiko minua, muistan jonkun painamassa vatsasta lasta alemmas ja huutaen kasvojeni edessä, muistan kuoleman pelon iskevän. Hetken kun kerron lapseni isälle miten en tule selviämään tästä, miten tunsin ettei yksikään todellisuudessa ymmärrä miten kuolen. En selviä, en enää.

Jollain ihmeen kaupalla kuitenkin, se joukko sai itkevän pienen poikani maailmaan. Rinnalleni. Muistan äänen pääni sisällä, joka käskee kiittää, "kiitos". Puskivat sanat suustani kuin pakosta, olinhan niin tottunut suoriutumaan, selviämään tilanteesta kuin tilanteesta aiheuttamatta muille huolta itsestäni. Jonkun ottaessa kuvia, muistan hymyn jonka koitin saada aikaan kasvoilleni, todellisuudessa olin kauhun vallassa. Jonkinasteisessa shokissa traumaattisen synnytyksen johdosta. Kehoni oltiin riistetty, olin veltto ja tunteeni kadottanut raunio. Se oli käynyt tilassa jossa kehoni tunsi totaalisen arvottomuutensa, kaikkien sulkiessa korvista ulos todellisen hätäni. "Olet uskomattoman hiljaisesti kestänyt kaiken". Niin olin, kunnes rajat täyttyivät, tulvivat ulos ryöpyten, eikä kukaan ymmärtänyt ennen sykkeiden romahtamista, miten kehoni äärirajat tulivat täyteen. En tuntenut kenenkään kuuntelevan, tunsin olevani yksin. Vaikka kuinka huone oli täynnä ihmisiä. Olo oli kuin räsynukella joka voitiin heittää leikin loputtua takaisin kaapin pohjalle. Homma paketissa, sama se miten se meni. Lapsi on nyt ulkona, hengittää, kuten sinäkin.

Muistan jonkun taluttaneen sen samaisen räsynuken (itseni) suihkuun jakkaralle peseytymään. Näin silmissäni ainoastaan suihkukaapin lattian veden vaihtuessa punaiseksi. En osannut ajatella lastani, en sitä miten todella olin tullut äidiksi. Näin yksinäisen riistetyn, rikotun kehon joka ei osannut tuntea käytännössä mitään. Tuijotin suihkun lattiaa punaisena allani ja ilmeisesti jotenkin vaan selviydyin sieltä suihkusta takaisin salin puolelle ilman muistikuvaa. Lapsen isän tarjotessa pintä ihmettä syliini, kehotin häntä pitämään lasta. Olin aivan turta, se kai voisi kuvata oloani jos joku edes voi. Jos joku olisi kysynyt haluatko lähteä kotiin, olisin varmaan lähtenyt, yksin.

Ja taas kerran elämässäni olin tilanteessa josta oli vain selvittävä. Jota oli elettävä eteenpäin omista tunteista huolimatta. Ei ollut vaihtoehtoja, olin saanut lapseni josta olin aina haaveillut. Olin valmistellut kaiken kotiin ja elämäni lasta varten. Nyt oli löydettävä sisältäni edes jotain saadakseni itseni jonkinsortin järkitilaan. Vaikka todellisuudessa taisin itse tarvita omaa äitiä lohduttamaan itseäni.

Nyt viisi ja puolivuotta pojan synnytyksen jälkeen, voin onneksemme todeta tätä kirjoittaessa teille muillekkin. Yhteytemme kehittyi aika nopeaan ja kehittyy ikuisesti. Päivääkään en vaihtaisi ja jokaisesta päivästä tuon pienen ihmeen vuoksi, tunnen mittaamattoman suurta onnea ja kiitollisuutta. Alkumme oli ihan äärettömän pelottava, en ollut kuullut keneltäkään etteikö yhteys lapseen syntyisi heti. Ainoastaan tarinoita miten oman lapsen saaminen rinnalle on jotain häkellyttävän ihanaa, jotain joka pyyhkii mielestä kaiken sen kivun ja tuskan. Kunpa olisin tiennyt omienkin tunteideni olleen normaaleja ja melko yleisiäkin. Nyt onneksi sen tiedän ja se tunne ei kanna mukanaan pelkoa tai häpeää. Ainoastaan ymmärrystä ja pientä surua ajatellessa tilannetta, johon olisin kaivannut lohtua ja jonkun kertomaan: "Tunnet sen vielä ja olet paras äiti tälle pienelle."

Onni on tämähetki ja kaikki se ymmärrys, oppi ja vuodet jotka ovat muovanneet ja antaneet mittaamattoman paljon. Onni on olla äiti ja juurikin tässä elämässä.




-Elisa