Päätin kirjoittaa pieniä paloja esikoisen syntymästä, ensimmäisistä hetkistä, tunteista, hädästä ja siitä, miten mikään ei mennyt alkumetreistä lähtien pätkääkään siihen suuntaan mitä olin kuvitellut. Joten vinkki kaikille tuleville vanhemmille - älä suunnittele mitään valmiiksi. Ja jokainen tunne jota tunnet on sallittu.
Meidän matka on ollut kaukana pehmeistä poluista, se on ollut erityinen. Meidän oma yhteinen taival, ainutlaatuinen, kuten jokaisella vanhemmalla ja lapsella on se omansa. Jokaisella on oma tarinansa, oma matkansa, sekä omat kuljetut polut nyt jo menneiden askelten alla.
Tunnen vahvuutta mutta myös epävarmuutta.
Tunnen pelkoa mutta myös onnistumista.
Tunnen suunnatonta kiitollisuutta.
Tunnen jotain niin suurta rakkautta, ylpeyttä ja onnellisuutta.
Kun ajattelen häntä nousee miltein vedet silmiin, ajatellessa ensi tapaamistamme. Se oli kaikkea muuta kuin sitä, mitä olin joskus sen kuvitellut olevan. Traumaattisen ensimmäisen yhteisen päivän, miltein kolmen ensimmäisen vuoden sairastamiseni ja muiden vaikeuksien jälkeen me ollaan tässä, käsi kädessä yhdessä elämässä. On hän parasta, mitä maa päällään voisi koskaan elämässäni kantaa. Ei näihin riitä sanat kuvaamaan, läsnäolo lähellä on voima, josta kiitän jotain suurempaa.
Muistan edelleen sen järjettömän keskittymisen selviämisen johdosta synnytyksessä. Muistan keinutuolissa kiikkuvan kätilön mietinnät: "mitäs me sulle sitten tässä nyt keksittäis". Muistan rauhallisuuteni läpi synnytyksen turvattomuuden tunteen ollessa äärimmillään, muistan ilokaasun. Pistot, poltot, reisiluiden hätähuudon poikki menemisen tunteesta.
Muistan hetken jolloin voimat loppuivat, milloin kummankin sykkeet romahtivat. Muistan hätääntyneen ilmeen kätilön kasvoilla. Muistan hämäränä sohjoisena kuvana joukon ihmisiä ympärilläni tuon jälkeen kun tilanne kävi vaaralliseksi, muistamatta kuitenkaan yhtäkään kasvoa kun kehoni ei enää kestänyt. Muistan käskyjä ponnistaa vaikken tiennyt enää edes supistiko minua, muistan jonkun painamassa vatsasta lasta alemmas ja huutaen kasvojeni edessä, muistan kuoleman pelon iskevän. Hetken kun kerron lapseni isälle miten en tule selviämään tästä, miten tunsin ettei yksikään todellisuudessa ymmärrä miten kuolen. En selviä, en enää.
Jollain ihmeen kaupalla kuitenkin, se joukko sai itkevän pienen poikani maailmaan. Rinnalleni. Muistan äänen pääni sisällä, joka käskee kiittää, "kiitos". Puskivat sanat suustani kuin pakosta, olinhan niin tottunut suoriutumaan, selviämään tilanteesta kuin tilanteesta aiheuttamatta muille huolta itsestäni. Jonkun ottaessa kuvia, muistan hymyn jonka koitin saada aikaan kasvoilleni, todellisuudessa olin kauhun vallassa. Jonkinasteisessa shokissa traumaattisen synnytyksen johdosta. Kehoni oltiin riistetty, olin veltto ja tunteeni kadottanut raunio. Se oli käynyt tilassa jossa kehoni tunsi totaalisen arvottomuutensa, kaikkien sulkiessa korvista ulos todellisen hätäni. "Olet uskomattoman hiljaisesti kestänyt kaiken". Niin olin, kunnes rajat täyttyivät, tulvivat ulos ryöpyten, eikä kukaan ymmärtänyt ennen sykkeiden romahtamista, miten kehoni äärirajat tulivat täyteen. En tuntenut kenenkään kuuntelevan, tunsin olevani yksin. Vaikka kuinka huone oli täynnä ihmisiä. Olo oli kuin räsynukella joka voitiin heittää leikin loputtua takaisin kaapin pohjalle. Homma paketissa, sama se miten se meni. Lapsi on nyt ulkona, hengittää, kuten sinäkin.
Muistan jonkun taluttaneen sen samaisen räsynuken (itseni) suihkuun jakkaralle peseytymään. Näin silmissäni ainoastaan suihkukaapin lattian veden vaihtuessa punaiseksi. En osannut ajatella lastani, en sitä miten todella olin tullut äidiksi. Näin yksinäisen riistetyn, rikotun kehon joka ei osannut tuntea käytännössä mitään. Tuijotin suihkun lattiaa punaisena allani ja ilmeisesti jotenkin vaan selviydyin sieltä suihkusta takaisin salin puolelle ilman muistikuvaa. Lapsen isän tarjotessa pintä ihmettä syliini, kehotin häntä pitämään lasta. Olin aivan turta, se kai voisi kuvata oloani jos joku edes voi. Jos joku olisi kysynyt haluatko lähteä kotiin, olisin varmaan lähtenyt, yksin.
Ja taas kerran elämässäni olin tilanteessa josta oli vain selvittävä. Jota oli elettävä eteenpäin omista tunteista huolimatta. Ei ollut vaihtoehtoja, olin saanut lapseni josta olin aina haaveillut. Olin valmistellut kaiken kotiin ja elämäni lasta varten. Nyt oli löydettävä sisältäni edes jotain saadakseni itseni jonkinsortin järkitilaan. Vaikka todellisuudessa taisin itse tarvita omaa äitiä lohduttamaan itseäni.
Nyt viisi ja puolivuotta pojan synnytyksen jälkeen, voin onneksemme todeta tätä kirjoittaessa teille muillekkin. Yhteytemme kehittyi aika nopeaan ja kehittyy ikuisesti. Päivääkään en vaihtaisi ja jokaisesta päivästä tuon pienen ihmeen vuoksi, tunnen mittaamattoman suurta onnea ja kiitollisuutta. Alkumme oli ihan äärettömän pelottava, en ollut kuullut keneltäkään etteikö yhteys lapseen syntyisi heti. Ainoastaan tarinoita miten oman lapsen saaminen rinnalle on jotain häkellyttävän ihanaa, jotain joka pyyhkii mielestä kaiken sen kivun ja tuskan. Kunpa olisin tiennyt omienkin tunteideni olleen normaaleja ja melko yleisiäkin. Nyt onneksi sen tiedän ja se tunne ei kanna mukanaan pelkoa tai häpeää. Ainoastaan ymmärrystä ja pientä surua ajatellessa tilannetta, johon olisin kaivannut lohtua ja jonkun kertomaan: "Tunnet sen vielä ja olet paras äiti tälle pienelle."
Onni on tämähetki ja kaikki se ymmärrys, oppi ja vuodet jotka ovat muovanneet ja antaneet mittaamattoman paljon. Onni on olla äiti ja juurikin tässä elämässä.
-Elisa
