On niin suhteellista mikä on täydellinen ja mikä ei. Mikä määrittää täysin täydellisen? Täytyykö jonkin olla perus elämää eläessä täydellistä, täytyykö todella? Voisiko olla sopiva ilman täydellistä titteliä? Voisiko olla riittävä, armollisempi itselleen ja muille?
Mitä jos sanoisin olevani täydellisen epätäydellinen? Ja samalla kertoisin miten sekin on tarpeeksi, vaikka kuinka joku toinen voisi haluta minun olevan jotain muuta joskus. Miten jokainen on omalla tavalla ainutlaatuinen ja sitä kautta riittävä. Miten jokainen kehittyy omaa tahtiaan ja miten toivoisin hyvän suorituksen tavoittelun olevan balanssissa eikä ainaista suorittamista. Itse suorittamisen kun uskon vievän jostain muusta päästä osan, ehkä se tuo mukanaan tietynlaisen pakonomaisen tekemisen "minun täytyy" vast. "menen koska haluan kehittyä ja pidän siitä" tai "yksinkertaisesti vaan teen"miettimättä miten "hitto tämäkin vielä". Tekisin halusta ilman raippaa käsissäni. Etsisin eri tavan tai näkökulman jos jokin ei vaan suju.
Kehittyä voi paljon, voi oppia ymmärtämään elämää, asioita ja ihmisiä uusien näkökulmien kautta. Tai voi pitää laput silmien edessä koska miksi pitäisi nähdä jokin eri tavalla. Jokaisen oma valinta, koska mikä minä olen sanomaan jonkun erilaisuuden olevan ok toisen silmissä, vaikka omissani se niin onkin.
Täydellisyyden tavoittelu itsessään kuulostaa jo aika raskaalta, jos kaikessa pitäisi aina olla täydellinen. Voisiko jossain olla hyväksytysti erilainen.
Mitä jos voisikin tehdä asioita ilman että ajattelisit miten "minun on pakko, minun täytyy, vielä vähän". Ilman painetta, jotta olisit jotain enemmän, vähän parempi jotta saisit toisen hyväksynnän tai parempi, omaan mieleesi sopiva ollaksesi vielä vähän lisää.
Voit olla juuri niin hyvä kuin itse haluat omilla teoilla, tekemättömyydellä, sanoilla ja selityksillä olla. Voit olla elämäsi paras sinä, myös ilman pakkoa olla aina jotain täydellistä. Kuuntele sydäntä ja hyväksy epätäydellisyys jos jokin tuntuu pakkopullalta.
-Elisa
Mitä jos sanoisin olevani täydellisen epätäydellinen? Ja samalla kertoisin miten sekin on tarpeeksi, vaikka kuinka joku toinen voisi haluta minun olevan jotain muuta joskus. Miten jokainen on omalla tavalla ainutlaatuinen ja sitä kautta riittävä. Miten jokainen kehittyy omaa tahtiaan ja miten toivoisin hyvän suorituksen tavoittelun olevan balanssissa eikä ainaista suorittamista. Itse suorittamisen kun uskon vievän jostain muusta päästä osan, ehkä se tuo mukanaan tietynlaisen pakonomaisen tekemisen "minun täytyy" vast. "menen koska haluan kehittyä ja pidän siitä" tai "yksinkertaisesti vaan teen"miettimättä miten "hitto tämäkin vielä". Tekisin halusta ilman raippaa käsissäni. Etsisin eri tavan tai näkökulman jos jokin ei vaan suju.
Kehittyä voi paljon, voi oppia ymmärtämään elämää, asioita ja ihmisiä uusien näkökulmien kautta. Tai voi pitää laput silmien edessä koska miksi pitäisi nähdä jokin eri tavalla. Jokaisen oma valinta, koska mikä minä olen sanomaan jonkun erilaisuuden olevan ok toisen silmissä, vaikka omissani se niin onkin.
Täydellisyyden tavoittelu itsessään kuulostaa jo aika raskaalta, jos kaikessa pitäisi aina olla täydellinen. Voisiko jossain olla hyväksytysti erilainen.
Mitä jos voisikin tehdä asioita ilman että ajattelisit miten "minun on pakko, minun täytyy, vielä vähän". Ilman painetta, jotta olisit jotain enemmän, vähän parempi jotta saisit toisen hyväksynnän tai parempi, omaan mieleesi sopiva ollaksesi vielä vähän lisää.
Voit olla juuri niin hyvä kuin itse haluat omilla teoilla, tekemättömyydellä, sanoilla ja selityksillä olla. Voit olla elämäsi paras sinä, myös ilman pakkoa olla aina jotain täydellistä. Kuuntele sydäntä ja hyväksy epätäydellisyys jos jokin tuntuu pakkopullalta.
-Elisa
Be First to Post Comment !
Lähetä kommentti