Mitä vauva tarvitseekaan?

Turvallista syliä, puhtaan vaipan, maitoa ja unta.....

Tuttavien kysyessä Veeltä jääneiden vauva tarvikkeiden perään, olen jokaiselle todennut niiden menneen eteenpäin jo vuosia sitten. En osannut säästää käytännössä mitään,  sille varalle että joskus ehkä uskaltaisin yrittää toista. Annoin kaiken tutuille ja tuttujen tutuille eteenpäin jo käytännössä heti tarpeettomaksi jäädessään. Eli tämän pienen tulokkaan kohdalla, valmistaudutaan taas ihan nollasta.

Nyt ollaan tehty listaa hankinnoista joita pieni tarvitsee ja tuntuu että olen yhtä ulalla kuin ensimmäisellä kerralla sen suhteen, mikä on ehdoton ja mikä ei. Ainut ehkä jossa muistaa olla fiksumpi, on vauvanvaatteiden suhteen! Nyt huomaan miettiväni käytännöllisyyttä, enkä pelkästään sitä miten söpöjä kaikki pienet vaatteet ylipäänsä on.

Mietintämyssy:

1. Rattaat -  Britax smile 2

2. Turvakaukalo - Jonka saa kiinni rattaisiin, niin näppärä!

3. Pinnasänky -  Säädettävällä pohjalla. Patja, peitto sekä lakanoita. Reunapehmusteet, ettei pikku ukkelin jalat eksy ihan niin herkästi pinnojen väliin.

4. Hoitopöytä ja alusta

5. Citteri - päätettiin että ostetaan vauvakeinu myöhemmin lisäksi, jos pikkuinen semmoista tuntuisi kaipaavan. Nyt mennään Babybjörn balancen kanssa, jonka uskon ajavan asiansa erittäin hyvin!

6. Unipesä - Raskaus houruissani ompelin kaksi valmiiksi. Toisen joka menee heti synnyttyä, sekä toisen vähän hänen kasvaessaan.

7. Hoitolaukku

8. Keinuva nojatuoli syöttöihin ja vauvan kiikutteluun.  Saa käden tukevasti vauvan alle imetystyynyn avulla, ilman oman hartian totaali jännittämistä. Pakko ajatella pidemmälle tälläkertaa tämän niskan vuoksi ja onhan se nyt jo vaan kiva olla mukavassa asennossa itsekin!

10. Vaatteita

11. Rintapumppu (nännilaput, rasva, rintakumi, maidonkerääjä imetysliivit jne...), tuttipulloja ja pari tuttia joita sitten ostetaan lisää jos vauva niitä tulee kaipailemaan enemmän.

12. Harsoja, vauvan pikku peittoja pari, esim. rattaisiin tai vaan hänen allensa sohvalle esim laskiessa.

13. Imetystyyny.

Vaippoja ja muita hoitotarvikkeita...

Mitä kaikkea pieni ihminen tarvitsee ja mikä on täysin turhaa?

-Elisa

Rv 35

Odotus on edennyt jo aika hyville viikoille asti, olen niin kiitollinen jokaisesta lisäviikosta! Ihanaa miten paljon pieni on kasvanut sekä kehittynyt, miten hän valmistautuu mahan turvissa elämään. Rv 29 jouduin osastolle vuodelepoon muutamaksi päiväksi, kun pienelle meinasi tulla kiire maailmaan. Onneksi kuitenkin tilanne rauhoittui ja nyt ollaan siitä 5 kokonaista viikkoa pidemmällä. Mahdollinen käynnistys on suunniteltu rv38 tienoille. Vee kun syntyessään oli hieman liian iso minun lantiolleni, näin ehkäistäisiin mahdollinen sama jumi tälle pienelle. Silti jännittää. Ultra mitat kun on heitellyt niin Veen, kuin tämänkin ultrissa sen verran etten osaa luottaa niihin. Mistä luotto osaavaan henkilökuntoon kun menneet hallitsee alitajuntaa?

Fiilikset on pysyneet muuten aika hyvissä, suuremmat stressit pysynyt poissa unia lukuunottamatta. Öisin sitten käynkin kaikki kauhukuvat mielessä ja herään sydämen hakatessa täysiä painajaisiin. Alitajunta taitaa tuoda pelkoja unien kautta. En vaan enää usko, että olisi hyvä näin lähellä tulevaa synnytystä, mietiskellä edeltävän traumoja sen enempää enää.

Haluan luottaa tulevaan ja synnytysuunnitelma on valmiina odottamassa (toivottavasti sitä pääsee myös käyttämään). Olen ahminut tietoa mahdollisista rentoutus-menetelmistä ja toivon tällä kertaa pääseväni liikkeelle sängyn pohjalta kivusta huolimatta. Viimeksi cytotec oxitosiinin kanssa lamautti oman kropan totaalisesti, ainut tapa selvitä oli mielestäni jämähtäminen paikalleen. Joka oli virhe, eihän pieni pääse silloin etenemään, kuten liikkeen ja painovoiman avulla. Jos tämä ei lähde itsellään käyntiin, toivon saavani ballongin käyttöön ja että se saisi aikaan käynnistymisen. Aika näyttää, eihän näistä voi kun toivoa ja itse tilanne sitten kertoo, mikä milloinkin on parasta sitten.

Unet raskaudessa

Esikoisen raskausaikaan, kuuluivat unet öihin hyvin aktiivisessa osassa. Muistan nähneeni varsin hämmentäviä unia, joista en osannut edes ääneen puhua. Itsekseni mietin, miksi ihmeessä päässäni pyörii tiettyjä henkilöitä tai miksi painajaiset eivät voisi jo loppua. Näin myös unia jotka välillä nauratti tai unia jotka muistin vielä pitkään niiden näkemisen jälkeenkin.

Tässäkin raskaudessa unet ovat olleet aktiivisesti läsnä jo heti alusta asti, jolloin mielikin kävi melkoista tunnemyräkkää läpi tovin. Hetkeksi loppuivat ja nyt taas aktivoituneet unet, jotka jaksaa välillä herättää yöllä sydämen hakatessa tuhatta ja toisinaan naurattamaan meitä kumpaakin Jaakon kanssa keskellä yötä, hänelle kertoessa.

Yhtenä yönä näin unta veronpalutuksista, jotka meni jostain syystä naapurin pihalaattoihin. En voinut käsittää miksi palautukset voidaan viedä kysymättä ja vielä naapurille. Seuraavana yönä olin kidnapattuna ja kertaalleen raskauskilot hukuttivat alleen, puntarin lukujen noustessa pilviin. Muistan katsoneeni lukuja, miettien miten niille ei taida olla enää mitään tehtävissä. Loppu raskauden vietän kotona piilossa maailmalta ajatus päässäni??!

Hyörin ja pyörin, käyn hereillä ja taas jatkan unta, joka vie jos jonkinmoisiin seikkailuihin. Muutama yö sitten Jaakko herätti minut kirjaimellisesti kesken unessa itkemisen. Kyyneleet valuivat pitkin poskia, eikä itku meinannut loppua edes hereille päästyäni. Nyyhkytyksestä ihan kunnon vollotukseen. En muista unesta muuta, kuin että Vee liittyi vahvasti siihen jotenkin.

Jostain luin, miten raskausaikana nähtävät unet tulevat monesti alitajunnan peloista ja ovat osana tätä koko prosessia. Mielelle hyväksi, näin niitä tulee sitten käytyä läpi ilmeisesti.

 Mitä unia raskaus on tuonut sun luokse?

-Elisa

Rv 26

Niin se aika menee ja keho muokkautuu pienen tehdessä lisä tilaa itselleen. Raskaus on sujunut hyvin, mitä pientä jomotusta kohdun kasvaessa ja väsymystä (joka sekin melko vähäistä). Töistä olen joutunut olemaan pois harjoitus supistusten sekä kohdun vihlonnan vuoksi, mutta muuten vointi on kyllä hyvä! Eikä onneksi ole kuitenkaan mitään edistymistä tapahtunut kohdunsuulla, eli rauhallisin mielin tässä pientä odotellaan. Öisin heräilen jokaiseen kyljen kääntöön ja välillä tuntuu että jopa jokaiseen hengenvetoon. Se turhauttaa aamuisin pienen hetken, kunnes muistutan itseäni väliaikaisuudesta. Ehkä pitäisi selvittää kikkoja, joilla voisi vielä vaikuttaa uneen ennen pienen syntymää, edes pienen hetken.

Vauvan huone täyttyy pikkuhiljaa tarvikkeista ja ensimmäiset vaatteetkin on jo pestynä sekä viikattuna lipastossa. Aika menee lopulta niin nopeaan ja on kiva häärätä pikkuista varten hyvissä ajoin. Näin sairaslomalla sitä aikaa kun tuntuu olevan ihan järjettömän paljon, itse liikkumista kun ei kuitenkaan ole kielletty. Mulle on ollut aina vaikeaa olla, jos jotain voisin tehdä sillä tyhjällä ajalla. Vauva hankinnat on vielä kuitenkin pysynyt järkevän rajoissa, joten ihan hyvinhän niiden suhteen on mennyt.

Jaakolta kysyttiin jo ohimennen mun hormonien heittelystä "onko tullut kiukkukohtauksia?" eipä ole. Haha. Lähinnä nauratti tabu miten odottavan äidin odotetaan muuttuvan hormoni-hirviöksi kirjaimellisesti. Mä huomaan hormonien vaikuttavan lähinnä stressaamisella tai yksinäisyydellä, joka ei purkaudu kiukulla tai raivoamisella omalla kohdallani. Päivisin on yhtäkkiä niin paljon aikaa ja melkein jokainen ystävä on töissä juurikin silloin kun normaalisti itsekin olisin. Veetä pidän hoidosta kotona muutaman päivän viikoista kun hän on meillä ja nautin niistä päivistä ihan järjettömän paljon. Ollaan touhuttu kaikkea mahdollista ja Veekin tykkää kun hoitoviikko jää lyhyemmäksi. Nyt se onnistuu vielä, kun eskarin aika on vasta ensivuoden elokuussa, jolloin on tärkeämpää olla läsnä hänen taas siellä.

Odottamalla odottaminen on kohdallani hieman haastavaa näemmä. Pääasia kuitenkin on, että pieni voi mahassa hyvin, kasvaa ja kehittyy kuten kuuluu ja onnellinen olen siitä että supistuksista huolimatta, en ole määrättynä vuodelepoon. Pitää vaan aktivoitua ja keksiä muita juttuja näihin aamupäiviin. Kohta kun perheessä tuhisee pieni nyytti, joka varmasti pitää minut kiireisenä ja haaveilen hetken hengähdyksestä. Hah.. Onko koskaan hyvä?

No nyt on ja olen kiitollinen siitä. Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan kuin saamattomuudestaankin. Taidan lähteä aamulenkille nauttimaan tuosta kirpeästä ilmasta ja mielettömän kauniista luonnosta.

Ihanaa viikonloppua!



-Elisa

Unipesä

Mietin hetken tuossa unipesän todellista tarvetta, mielipiteitä siitä kun tuntui olevan laidasta laitaan. Esikoisella kyseistä pesää ei ollut, sillä kuusivuotta sitten en ollut edes kuullut unipesästä, odottaessa häntä maailmaan. Silloin pinnasänkyyn tehtiin tiiviimpää tunnelmaa imetystyynyn avulla, joka ajoi asiansa hyvin.

Lopulta tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että kyllä meillekkin unipesä kokeiluun ainakin halutaan ja sopivan etsintä alkoi. Hintahaarukka pyöri 50-150€ luokkaa ja kuoseja oli monia. Toisissa reunat ovat myös huomattavasti paksummat kuin toisissa. Mikä sitte on hyvä unipesä? Me haluttiin silmää miellyttävä hempeän sävyinen kangas, paksut reunat ja kooltaan sellainen joka mahtuu kuitenkin myös vaunukoppaan aluksi.

Lopulta päätin toteuttaa kyseisen pesän itse, ohjeita kun netistä löytyi melkoisen monia. Meidän pesän ohje löytyi täältä. Suomenkielisiä ohjeita on myös pinterest mm. pullollaan. Pesä oli mielestäni melko helppo tekoinen ja tuli siitä ihan super söpökin! Hintaa pesälle kertyi noin 30€. Seuraavaksi tarkoituksena tehdä samasta kankaasta pinnasängyn reunapehmusteet sekä tulevalle kummilapselle oma pesä myös.

Onko teillä unipesä koettu hyväksi vaiko turhakkeeksi?

-Elisa

Hullareiden ostot

Välillä mietin onko tarjoukset todella sitä mitä uskomme niiden olevan keltaisen haamun siivittämänä. Jotkut on, toiset taas ei. Esimerkkinä Jbl:n bt kuulokkeet saa gigantista täysin samaan hintaan, joita ystäväni oli ostamassa. Mutta onhan siellä myös niitä hyviä löytöjä edullisemmin mitä normaalisti. Näissä hulinoissa nopeat syövät hitaat ja vetävät ne ihmisiä vuosi toisensa jälkeen hyvin. 

Itse löysin Veelle Gugguun collarit ja trikoopaidan jotka oli edullisemmat mitä normaalisti. Sielläkin muutamilla lähti hieman käsistä metsästys ja haukkuja sateli toisille - miten pitäisi olla rajoitukset henkilöä kohden. Mielestäni vaatteiden kohdalla ei rajoituksia nimenomaan kuulu olla. Jollain voi olla kotona 10 lasta, kun taas toisella yksi. Sekä onko väärin ostaa esim. ystävän lapselle, joka ei päässyt itse paikalle?  Itselleni löysin sattumalta Niken Tanjun lenkkarit, jotka pitänyt muutenkin ostaa. Vauvalle yökkäri jalkapallo kuviolla, voi hän katsella iskän kanssa jalitsua se päällänsä sitten. Lisäksi Veelle adidaksen verkka-huppari.

Torstai päivältä mukaan tarttui singerin saumuri, jota olen miettinyt jo pidemmän aikaa, Jaakon treeni vaatteiden muokkauksessa. Saumurilla ne saumat ehkä jopa pysyy kasassa vähän pidempään. Sekin oli hinnaltaan järkevä. Lisäksi itselleni pitkä ONLY:n jakku ja Veelle Name-it:n collarit joista tykkään hurjasti! Niiden malli sopii älyttömän hyvin kapeampi vyötäröiselle lapselle, laadultaan kestävät sekä muutenkin malli on pillimpi mitä monet muut. 

Lauantailta haluaisin napata metsolan pipon sekä tuubihuivin pienelle tulokkaallemme. Se voi kyllä jäädä haaveeksi se. Taitaa muutama muukin haaveilla niistä! 

Mitkä on teidän tärpit hulluilta päiviltä?  

-Elisa

Mistä luotto omaan kehoon?

Pelkopoli käynti takana ja olo on aika hämmentynyt! Ensin askeleet samoille käytäville, jotka viimeksi näin Veetä synnyttäessä, kätilön ohjaus himmein valoin valaistuun huoneeseen ja kevyt ahdistuksen tunne rinnassa. Näinkö tämä edelleen minussa vaikuttaa mietin? Kuluneet viisi ja puoli vuotta, aiheesta puhumisesta huolimatta, kantavat edelleen alitajunnan matkassa rankempaa fiilistä kuin osasin odottaa.

Hetken mietin miten voin olla tässä tilassa odottamassa vauvaa, kun kerran selviydyin traumaattisesta synnytyksestä ja ensimmäisistä vuosista lopulta tähän pisteeseen, jossa voin  todeta voivani hyvin. Vielä pari vuotta sitten, en olisi voinut edes kuvitella uskaltavani enää koskaan yrittää täyttää haavetta joka pelon vuoksi himmeni. Okei, järjellä ajateltuna, minähän selvisin kaikesta huolimatta ja olen aina toivonut Veelle sisarusta. Tätä pientä yhteistä unelmaa pohdittiin kauan sekä hartaudella. Kykenen kertomaan vointini olevan äärettömän hyvä tänäpäivänä, joten miksi miettiä mitä viimeksi kävi. Mutta tunnetasolla ajatus tuo alleen muutakin vähän väkisin. Pelkoa ja hämmennystä, ymmärrystä miten ainutlaatuisen tärkeää on oman kehon hyvinvointi josta muutama vuosi sitten ei ollut varmuutta tulevaa ajatellen. Miten tärkeä terveys on, joka niin usein kulkee itsestäänselvyytenä monen matkassa. Olen kertaalleen selvinnyt vaikeasta synnytyksestä, saanut maailmaan terveen lapsen. Josta alkoi äärettömän vaikea vauva-/taaperoaika itse vakavasti sairastaen, lääkärin hoitovirheen vuoksi. Sekä lisäksi oman lapsuudenajan traumoja läpikäyden henkisellä puolella samaan syssyyn. Tärkeimpänä kasvoin samaan aikaan äidiksi Veelle, sekä ihmisenä mielettömän matkan ja parantusin kehon kanssa tilaan jonka kanssa olen oppinut elämään.

Nyt olen matkalla samaan tilanteeseen, josta alkoi elämäni ehdottomasti vaikeimmat ajat. Hetket joita en toivoisi kenellekään koettavaksi, vaikka kuinka kokisin kaiken uudestaan Veen vuoksi jos näin olisi tietystikin. Tiedän miten jokainen synnytys on erilainen, minun kokemukseni laukaisi viimeksi niin hurjat ajat käyntiin, että se itsessään kolkuttaa takaraivossa pelkoja nostaen. Pelon tunteen kanssa tuntee astuvansa samaan miinaan. Kun taas tunnetasolla ymmärtää, miten pelkoni voi tälläkertaa olla suurin voimavarani. Minähän selvisin. Se mitä kävi viimeksi, on jo koettua elämää. Jotain joka opetti ja oli tarkoitus kokea. Aika hyvästä syystäkin vielä, heh.

Poli käynnillä käytiin synnytyskertomus läpi alusta loppuun lukien ja keskustellen. Mietittiin mitä olisin toivonut tapahtuvan toisin ja kätilö taas kertoi, miksi jollainlailla toimittiin. Kirjattiin ylös mitä odotan seuraavalta synnytykseltä, jos suinkin pystyn siihen vaikuttamaan ja seuraavan ajan saan ennen vauvan syntymää, jos koen sen tarpeelliseksi. Itku tunne ryöpyn jälkeen, tunsin todella sitä tarvitsevani (useammankin jos mahdollista kiitos). Mutta nyt hetken sulateltua, en tiedä onko paikka oikea itselleni asiaa enää puimaan. Ehkä käytän aikani tutkien mielen hallintaa, rentoutumista ja vahvistamaan uskoa oman kehon kestävyydestä tulevassa synnytyksessä.

Edellinen on nyt läpikäyty ja tuleva on oma tarinansa. Mitään en voi etukäteen ennustaa, parempaan tulevaan voi silti aina uskoa.

-Elisa

Valta pelolle vai usko tulevalle

Mainitsinkin aikaisemmin synnytyspelkopoli lähetteestä ohimennen, kun kerroin pienestä täällä blogin puolella. Huomenna kyseinen aika olisi edessä ensimmäistä kertaa ja fiilikset on odottavat kyllä. En oikein tiedä käynnin kulusta, miten homma käydään läpi ja miten pelkoni otetaan huomioon , mutta huomenna ollaankin sitten jo viisaampia!

Toisaalta tuntuu vieraalta avautua ammattilaiselle, miten hänen kollegansa toimi mielestäni väärällä tavalla. Miten hätäni jätettiin omaan arvoon ja miten koin kehoni riiston, kuoleman todellisen pelon ja alun jota en toivoisi toisille. Täältä pääset lukemaan pienen palan Veen synnytyksestä.

Mitä sitten toivon tulevalta? Voiko siltä toivoa muuta kuin sen menevän hyvin, vauvan ja oman hyvinvoinnin pysyvän hyvänä, että selvitään. Voiko siltä toivoa todella jotain muuta, synnytyksiä kun on miljoona erilaista. Mitään ei tiedä valmiiksi. Ei milloinka se alkaa, alkaako se ylipäänsä itsestään, vai jälleen lääkkeiden avustuksella. Onko se nopea vai hidas. Saanko ponnistettua vauvan tällä kertaa itse ulos vai tarvitsenko apua jos hänkin jumiutuu kahden tunnin ponnistus yrityksestä huolimatta? Saanko apua kun tarvitsen sitä, jos kuitenkaan minua ei kuunnella toistamiseen.

Äidille sanoin jo miten lähden synnärin salista vaikka kadulle synnyttämään, koska uskon jonkun huomaavan hätäni. Jos niikseen on, ettei mahdollisen hädän tullessa kukaan ymmärrä kehoni todellisia äärirajoja, jotka tunsin ensimmäisellä kerralla niin totaalisen täydellisesti.

Ja jokaiselle synnytyksestä kysyvälle, olen kertonut miten en todellakaan vielä tiedä miten tämä pieni ihminen maailmaan tulee, mutta jotenkin kyllä! Eihän edes tiedä onko alatiesynnytys kuitenkaan mahdollista, edellisen synnytyksen jälkeen, johon lantio ei meinannut riittää. Eikä tiedä kääntyykö vauva edes pää alaspäin. Tai onko edessä hätäsektio. Kun mitään ei voi etukäteen ennustaa, on vaikea miettiä mikä on tärkeintä missäkin tilanteessa, kun tilanteita voi olla niin monta erilaista. Tottakai jokainen kätilö toimii parhaaksi katsomalla tavalla, mutta entä jos tapa ei ole kuitenkaan oikea?

Ehkä kuitenkin päällimmäisenä mielessä on se, että tuntisin olevani turvassa, osaavissa käsissä jotka kuuntelee myös omia tuntemuksiani. En odota kivutonta synnytystä, en haaveile pilvilinnoista ja pumpulisesta maailmaan tulosta. Tiedän todella mitä kovat supistukset ovat kun ne eivät ole edes omia vaan tekemällä tehtyjä, joiden sanotaan olevan huomattavasti kivuliaampia. Haaveilen yksinkertaisesti siitä, etten kokisi enää koskaan sitä samaa arvottomuutta, turvattomuutta, hätää ja oman kehon riistoa, elämäni tärkeimmässä tehtävässä.



-Elisa

Ensimmäinen synnytys

Päätin kirjoittaa pieniä paloja esikoisen syntymästä, ensimmäisistä hetkistä, tunteista, hädästä ja siitä, miten mikään ei mennyt alkumetreistä lähtien pätkääkään siihen suuntaan mitä olin kuvitellut. Joten vinkki kaikille tuleville vanhemmille - älä suunnittele mitään valmiiksi. Ja jokainen tunne jota tunnet on sallittu.














Meidän matka on ollut kaukana pehmeistä poluista, se on ollut erityinen. Meidän oma yhteinen taival, ainutlaatuinen, kuten jokaisella vanhemmalla ja lapsella on se omansa. Jokaisella on oma tarinansa, oma matkansa, sekä omat kuljetut polut nyt jo menneiden askelten alla.

Tunnen vahvuutta mutta myös epävarmuutta.

Tunnen pelkoa mutta myös onnistumista.

Tunnen suunnatonta kiitollisuutta.

Tunnen jotain niin suurta rakkautta, ylpeyttä ja onnellisuutta.

Kun ajattelen häntä nousee miltein vedet silmiin, ajatellessa ensi tapaamistamme. Se oli kaikkea muuta kuin sitä, mitä olin joskus sen kuvitellut olevan. Traumaattisen ensimmäisen yhteisen päivän,  miltein kolmen ensimmäisen vuoden sairastamiseni ja muiden vaikeuksien jälkeen me ollaan tässä, käsi kädessä yhdessä elämässä.  On hän parasta, mitä maa päällään voisi koskaan elämässäni kantaa. Ei näihin riitä sanat kuvaamaan, läsnäolo lähellä on voima, josta kiitän jotain suurempaa.

Muistan edelleen sen järjettömän keskittymisen selviämisen johdosta synnytyksessä. Muistan keinutuolissa kiikkuvan kätilön mietinnät: "mitäs me sulle sitten tässä nyt keksittäis".  Muistan rauhallisuuteni läpi synnytyksen turvattomuuden tunteen ollessa äärimmillään, muistan ilokaasun. Pistot, poltot, reisiluiden hätähuudon poikki menemisen tunteesta.

Muistan hetken jolloin voimat loppuivat, milloin kummankin sykkeet romahtivat. Muistan hätääntyneen ilmeen kätilön kasvoilla. Muistan hämäränä sohjoisena kuvana joukon ihmisiä ympärilläni tuon jälkeen kun tilanne kävi vaaralliseksi, muistamatta kuitenkaan yhtäkään kasvoa kun kehoni ei enää kestänyt. Muistan käskyjä ponnistaa vaikken tiennyt enää edes supistiko minua, muistan jonkun painamassa vatsasta lasta alemmas ja huutaen kasvojeni edessä, muistan kuoleman pelon iskevän. Hetken kun kerron lapseni isälle miten en tule selviämään tästä, miten tunsin ettei yksikään todellisuudessa ymmärrä miten kuolen. En selviä, en enää.

Jollain ihmeen kaupalla kuitenkin, se joukko sai itkevän pienen poikani maailmaan. Rinnalleni. Muistan äänen pääni sisällä, joka käskee kiittää, "kiitos". Puskivat sanat suustani kuin pakosta, olinhan niin tottunut suoriutumaan, selviämään tilanteesta kuin tilanteesta aiheuttamatta muille huolta itsestäni. Jonkun ottaessa kuvia, muistan hymyn jonka koitin saada aikaan kasvoilleni, todellisuudessa olin kauhun vallassa. Jonkinasteisessa shokissa traumaattisen synnytyksen johdosta. Kehoni oltiin riistetty, olin veltto ja tunteeni kadottanut raunio. Se oli käynyt tilassa jossa kehoni tunsi totaalisen arvottomuutensa, kaikkien sulkiessa korvista ulos todellisen hätäni. "Olet uskomattoman hiljaisesti kestänyt kaiken". Niin olin, kunnes rajat täyttyivät, tulvivat ulos ryöpyten, eikä kukaan ymmärtänyt ennen sykkeiden romahtamista, miten kehoni äärirajat tulivat täyteen. En tuntenut kenenkään kuuntelevan, tunsin olevani yksin. Vaikka kuinka huone oli täynnä ihmisiä. Olo oli kuin räsynukella joka voitiin heittää leikin loputtua takaisin kaapin pohjalle. Homma paketissa, sama se miten se meni. Lapsi on nyt ulkona, hengittää, kuten sinäkin.

Muistan jonkun taluttaneen sen samaisen räsynuken (itseni) suihkuun jakkaralle peseytymään. Näin silmissäni ainoastaan suihkukaapin lattian veden vaihtuessa punaiseksi. En osannut ajatella lastani, en sitä miten todella olin tullut äidiksi. Näin yksinäisen riistetyn, rikotun kehon joka ei osannut tuntea käytännössä mitään. Tuijotin suihkun lattiaa punaisena allani ja ilmeisesti jotenkin vaan selviydyin sieltä suihkusta takaisin salin puolelle ilman muistikuvaa. Lapsen isän tarjotessa pintä ihmettä syliini, kehotin häntä pitämään lasta. Olin aivan turta, se kai voisi kuvata oloani jos joku edes voi. Jos joku olisi kysynyt haluatko lähteä kotiin, olisin varmaan lähtenyt, yksin.

Ja taas kerran elämässäni olin tilanteessa josta oli vain selvittävä. Jota oli elettävä eteenpäin omista tunteista huolimatta. Ei ollut vaihtoehtoja, olin saanut lapseni josta olin aina haaveillut. Olin valmistellut kaiken kotiin ja elämäni lasta varten. Nyt oli löydettävä sisältäni edes jotain saadakseni itseni jonkinsortin järkitilaan. Vaikka todellisuudessa taisin itse tarvita omaa äitiä lohduttamaan itseäni.

Nyt viisi ja puolivuotta pojan synnytyksen jälkeen, voin onneksemme todeta tätä kirjoittaessa teille muillekkin. Yhteytemme kehittyi aika nopeaan ja kehittyy ikuisesti. Päivääkään en vaihtaisi ja jokaisesta päivästä tuon pienen ihmeen vuoksi, tunnen mittaamattoman suurta onnea ja kiitollisuutta. Alkumme oli ihan äärettömän pelottava, en ollut kuullut keneltäkään etteikö yhteys lapseen syntyisi heti. Ainoastaan tarinoita miten oman lapsen saaminen rinnalle on jotain häkellyttävän ihanaa, jotain joka pyyhkii mielestä kaiken sen kivun ja tuskan. Kunpa olisin tiennyt omienkin tunteideni olleen normaaleja ja melko yleisiäkin. Nyt onneksi sen tiedän ja se tunne ei kanna mukanaan pelkoa tai häpeää. Ainoastaan ymmärrystä ja pientä surua ajatellessa tilannetta, johon olisin kaivannut lohtua ja jonkun kertomaan: "Tunnet sen vielä ja olet paras äiti tälle pienelle."

Onni on tämähetki ja kaikki se ymmärrys, oppi ja vuodet jotka ovat muovanneet ja antaneet mittaamattoman paljon. Onni on olla äiti ja juurikin tässä elämässä.

-Elisa

Niin pientä mutta suurta

Meille odotetaan pientä ihmistä, osaksi meidän perhettä helmikuun alkuun. Aika jännittävää, mielettömän ihanaa ja muutoksia mukanaan tuovaa ihmettä.

Raskausviikko 19 vaihtui eilen ja aika on kyllä mennyt kuin siivillä, vaikka samalla tuntuukin hitaalta. En malta odottaa puolivälin ultraa ja toisaalta taas mieli on sen suhteen ajoittain tyyni ja vain odottava.

Toisen raskauteni kulku:

Saatiin tietää pienestä ollessani neljännellä viikolla raskaana. Rinnat aristi jo vaan kävellessä, väsytti ja suunniteltu kun oli niin eipä siinä tarvinnut pitkään arvuutella. Tuntui samalta kehossa, mitä Veetä odottaessa 2011 syksyllä.

Testin näyttäessä positiivista, mielen täytti kuitenkin kauhukuvat Veen synnytyksestä, sekä ensimmäisistä kahdesta vuodesta hänen kasvaessa vauvasta taaperoksi, oma sairastumiseni hoitovirheen vuoksi, ambulanssi reissut keskellä yötä tajuntani hiipuessa ja sietämättömän kovat kivut, sairaalloinen laihtuminen imeytymishäiriön vuoksi ja mielen liika kuormitus kaiken keskellä.

Vaikka kuinka tämä pieni oli tekemällä tehty ja vaikka kuinka olinkin käsitellyt Veen synnytys sekä vauva-aikaa. Olin totaalisen paniikissa! Itkin ja koitin samalla jotenkuten hengittää Jaakon rauhoitellessa. Onni on mies joka omaa empatian itseni kohdalla, se on kyllä mun suuri onneni. Tuo turvallisuutta, varmuutta ja olon miten me kyllä selvitään yhdessä ihan mistä tahansa. Koska kumpikin haluaa tehdä kaikkensa toistensa, perheen ja itsensä eteen myös. Toinen kannattelee jos toinen on heikko, se rauhoitti mielenkin pikkuhiljaa itkun hellittäessä. Huh!

Muutaman viikon pahoinvoinnit, ruokahaluttomuus, väsymys ja repäisy kivut alavatsalla, mentiin noin viikkoon 12 asti. Sen jälkeen pikkuhiljaa helpotti ja nyt olo on ollut melko hyvä, aikalailla normaali, mutta vireydeltä sitäkin parempi. Sitä kai sanotaan, miten keskiraskaus on sitä helpointa ja mukavinta aikaa jos jokin! Mielikin on pysynyt alku paniikin jälkeen melko maltillisena ja sain neuvolasta heti lähetteen synnytyspelkopolille, joka varmaan itsessään tuo myös hieman turvaa tulevaan. Ollaan myös puhuttu asioista paljon keskenämme sekä ystäville ja perheelle jotka tietää ja muistaa miten meni ekalla kerralla.

Onneksi jokainen raskaus, synnytys ja vauva-aika eroaa aina jollainlailla toisistaan. Uskon että vuodet on tehnyt tarvittavaa tehtäväänsä ja aika tälle pienelle ihmeelle, on enemmän kuin hyvä. Varovainen haave, kasvaa ja vahvistuu mahassa kovaa vauhtia. Isoveli odottaa pientä ihan mielettömän paljon kuten me vanhemmatkin. Aikamoista.

Ihanaa torstaita, uskalla unelmoida ja uskoa parempaan.

-Elisa

Automatkalle

Muistan lapsena, miten joka kesäiselle Kuusamon autoreissulle ostettiin uusi kartta, joka kokonais pintaalaltaan peitti about koko kojelaudan. Siihen sitten piirrettiin tussilla reitti ja suunniteltiin missä muualla käytäisiin, ajaessa etelästä kohti pohjoista. Nyt kun extempore päätettiin lähteä kurkkaamaan Kuusamoa, enimmäisenä tulostin kartan! Sisko nauroi vedet silmissä: "meinaatko että tämän avulla löydetään perille, tässä lukee vain satunnaiset kaupungit koko Suomesta..." No en luullut, mutta piirrän reitin ihan vaan jo fiiliksen vuoksi, Vee saa toimia kartturina takapenkiltä ja me kuskit kurkitaan Google mapsia silmä tarkkana siinä sivussa. Se on vaan se juttu näissä autoreissuissa.

.


Mitä mukaan pitkälle automatkalle lapsen/lapsien kanssa:

• Aikatauluton mieli, edetään omaa tahtia pysähdellen eikä kelloa katsoen. 
• Tyynyjä nukkujille, niska tuki Veelle ja viltti.
• Juotavaa, pientä purtavaa. Lisää saa sitten huoltsikoilta tarpeen vaatiessa. 
• Laturi puhelimelle navingointia ajatellen, se syö akkua kuin orava pähkinää. 
• Kamera
• Mukavan rennot vaateet päälle.
• Veelle jotain lukemista, värityskirja ja pari leikkiukkelia.. 
• Tabletti totaali turhautumisen varalle, Vee on tottunut matkustamaan ilman suurempaa viihdykettä, joten uskon että eipä tuolle tule olemaan väkinäistä tarvetta tälläkään reissulla. Lasketaan vaikka sitten niitä erivärisiä autoja, kuten me tehtiin lapsina. 
• Banadolia varuiksi päänsärkyyn (niskavammani ei ole automatkojen ehdoton lemppari).
• Se kartta tiettykin.
• Erillinen kassi muutamille extra vaate kappaleille, ettei tarvitse penkoa koko matkalaukkua läpi mahdollisen vilun yllättäessä. 
• Puhdistusliinoja

Siinä ne tärkeimmät.

Jos Vee olisi vauva, olisi listasta löytynyt vauvan leluja ja hoitolaukku. Nyt mennään ilman niitä 5 vuotiaan kanssa, mutta aika samalla setillä kuin pienen vauvan kanssa mentäessä olisi. Ei sitä niin hirveästi ihmeellisyyksiä tarvitse lapsen/lapsien iästä huolimatta. Hyvää mieltä ja musiikkia sekä tärkeimpänä pidän tuota aikataulutonta matkustamista lasten kanssa. Niin se on helpompaa ihan jokaiselle matkustajalle. 

Mikä on teidän ehdoton tärppi automatkoille?

-Elisa

Kesä juttuja

Lomasta on mennyt puolet ja tuntuu että kamera on lomaillut ihan yhtä pitkän ajan. Satunnaisia kuvia sieltä täältä, mutta niin paljon jäi kuvaamatta. Toivon loppu lomalle hyviä ilmoja ja yhdessä touhuamista, ystäviä, hymyjä sekä ihan vaan hetkille hengittämistä. Aikalailla siis sitä mitä  parisen viikkoa jo ehdittiin toteuttaa, ensimmäisien viikkojen aikana. Meidän kahdenkeskinen loma on mennyt festareilla, mökillä, sukulaisten luona Porissa, hyvin syöden ja ihan vaan nauttien hetkistä sekä ystäviä nähden. Ehtisin sairastaa flunssan ja huonovointisia päiviä myöskin loman aikana, millä ihmeellä sujahti juuri tuohon ihmettelin. Samalla kiitollisin mielin siitä, että ollaan tosi terveinä saatu olla viime vuosi, joten eipä tuo ehtinyt loma fiilistä viedä.

Pari päivää töitä ja loma jatkuu yhdessä Veen kanssa, ensimmäisen loma osion Vee vietti lomaillen isänsä ja hänen naisystävänsä  kanssa. Joten me touhuttiin Jaakon kanssa se aika ihan keskenämme lomalla ja töissä. En malta odottaa maanantaita, kun saan tuon pikku ihmisen taas kotiin. Kolme viikkoa erikseen lapsesta, on jotenkin ihan järjettömän pitkä aika. Ensimmäistä kertaa oltiin erossa niin pitkä aika hänen kanssa. Jotta he ehtivät touhuta kaikki kesä suunnitelmansa isän luona ja me taas omamme, hänen kotiutuessa. Jotenkin se kolmisen viikkoa on kuitenkin kohta selätetty ja ikävän kanssakin pärjätty. Hänellä on kaikki mennyt äärettömän hyvin ja touhua todella on riittänyt. Ollaan soiteltu ja laitettu viestiä välissä, joten sekin on itseä helpottanut kun kuulee vähän mitä toinen puuhailee ja millä mielellä. Onneksi hyvällä ja nauttien.

 Yhteinen aika arjessa rajoittuu aina iltaan Jaakon urheilun vuoksi, joten oli tämä muutenkin ihan super spesiaali tilanne meille aikuisille tässä perheessä. Näinä aikoina sitä aina hetken haikeana miettii miten olisi ihana saada tuo mies myös osaksi jo työpäivän jälkeistä aikaa, mutta eiköhän siihen normi rytmiin taas totuta oravanpyörän käynnistyessä loman jälkeen. Nautitaan siitä extra ajasta hänen loman alkaessa viikkoa omani jälkeen taas hetki.

Tosiaan ensiviikko lomaillaan Veen kanssa kaksin ja Jaakko lomailee meidän kanssa sitten sen toisen loma viikon palatessamme Kuusamon reissulta kotiin. Maanantaina starttaamme auton kohti kuusamoa äidin, pikkusiskon sekä Veen kanssa. Olen niin super innoissani! Lapsena vietimme aina kesäisin aikaa Kuusamon mökillä, se oli joka kesän kohokohta. Rukalla rännin lasku, perunarieska leipomosta, rantasauna, lampi, nuotion sytytys ja vallihautojen sekä pommi-kuoppien tutkiminen metsässä mielikuvituksen laukatessa. Nyt pääsen näyttämään omalle pojalle samat maisemat, paikat ja toivottavasti niitä poroja myös joiden perään hän on kysellyt.

Miten sun kesä on mennyt?

-Elisa

Kesäkurpitsa-spagetti (L,GL,M)

Kesäkurpitsa kuuluu mun ehdottomiin lemppareihin vihanneksista, joten päätin toteuttaa jotain ihan muuta mitä ennen. Kesäkurpitsa itsessään on ihan mielettömän hyvä raaka-aine, joka taipuu moneen eri ruokaan. Tänään kesäkurpitsa toimi spagetin verukkeena ja sopi ihan mielettömän hyvin. Jopa meidän pienin söi lautasen tyhjäksi asti ja kehui ruoan makua, jes!

Mitä siis tarvitset:

- 2 reilun kokoista kesäkurpitsaa
- kirsikkatomaatteja
- 1dl basilikaa
- 2 valkosipulin kynttä
- suolaa
- pippuria
- juustoraastetta (valitse teille sopivin, niitä löytyy niin maidottomia, laktoosittomia sekä vegaaneitakin)
- oliiviöljyä

-lisänä käytin kananpojan jauhelihaa jonka paistoin oliiviöljyssä sekä maustoin suolalla, pippurilla, valkosipulilla sekä basilikalla. Mutta esim. kasvis vaihtoehto ei tarvitse lisäksi muuta.

1. Pilko kesäkurpitsa pitkulaisiksi spagettia muistuttaviksi suikaleiksi. Laita vesi kiehumaan, lisää joukkoon suola ja öljy.
2. Paista kananpojan jauheliha kypsäksi pannulla ja nosta kesäkurpitsat kattilassa kiehuvan veden joukkoon pariksi minuutiksi. (voit myös jättää keiton välistä ja kieräyttää spagetit pannulla kanan paiston jälkeen öljyssä valkosipulin kera, jolloin rakenne jää rapeammaksi.)
3. Mausta jauheliha, lisää joukkoon pilkottu basilika ja puolitetut kirsikkatomaatit.
4. Kaada kesäkurpitsoista vesi pois ja kippaa jauhelihan joukkoon. Sekoita.

Annostele lautaselle, ripottele päälle juustoraastetta sekä tuoretta basilikaa ja sitten syömään.

VINKKI. Kesäkurpitsan keitossa kannattaa olla tarkkana, koska se kypsyy äärettömän nopeasti. Pari minuuttia ja pika pikaa vedet pois.

-Elisa

Irti pakosta

Ystävän linkatessa instagramissa kuvan jonka tekstissä luki "you`re always one decision away from a totally different life." Mietin miten kuva todella oli osoitettu oikeaan osoitteeseen eli minulle. Ihmiselle, joka ei oikein ole saanut kiinni siitä tietystä narun päästä, jota kädet koittavat niin kovin kavuta kiinni. Vain yksi valinta voisi muuttaa kaiken, se voisi päästää minut pois tästä tämänhetken ahdingosta tulevan suhteen mitä tulee työhön. Tietämättömyys on itselleni hankala välillä, se saa jotenkin levottomuutta aikaan ja aiheuttaa stopin vaikka normaalisti tiedän aina mitä teen. Samalla oivalsin, jo aiemmin mielessä ajoittain käynyttä ajatusta kiireestä löytää uusi polku nyt heti mulle ajatuksella.

Taidan kaasutella liian kovalla palolla kohti uutta työtä, ajatuksella: tuosta tulevasta työstä tulen saamaan irti enemmän, kuin kerran kuukaudessa palkan taka taskuuni. Saamatta kuitenkaan varmuutta, uskallusta, kunnolla kiinni tai ymmärrystä kokonaiskuvasta. Mitä lähden toteuttamaan, mikä on se oma juttuni, mitä se vaatii, mihin koen olevani nyt valmis? En antanut hetkeäkään itselleni aikaa oikeasti maistella asiaa astetta enemmän ja syvemmältä.

Huomasin omassa käytöksessä "virheen", pähkäillessä ammatinvaihtoa, joka on myös äärettömän tärkeä valinta. Heti alusta alkaen aloin taas kerran suorittamaan asiaa, asetin korkeat tavoitteet ja paineen harteilleni ennen alkutekstiä. Lopputulos oli useampi narun pätkä käsissä, ilman yhtäkään varmalta tuntuvaa suuntaa. En saanut kiinni yhdestäkään ja mieli pomppi pelon, innostuksen ja miljoonan muun tunteen välillä. On hyvä asettaa tavoitteita, mutta on hyvä antaa edes hetki aikaa ajatuksille. Minä kun lähdin uuden ammatin jahtiin täysillä puskien, kuitenkaan tietämättä mitä se olisi. Suoritin ennen kuin edes tiesin mitä suoritan.. Pidän ja innostun aina täysillä kaikesta uudesta, näin huomasin käyvän myös nyt mutta pohjatyö olisi ollut ihan järkevää viedä astetta pidemmälle.

Näin ollen päätinkin aloittaa ihan alusta kysyen itseltäni muutamia kysymyksiä:

Millaista työtä haluaisit tulevaisuudessa tehdä?

Mitä se vaatii toteutuakseen?

Missä voisit kyseiset taidot oppia?

Onko mielenkiintosi herättäneissä ammateissa, jokin tietty yli muiden?

Onko opiskelun aloitus koska mahdollinen?

Mikä sinua estää?

Jne..

Jos löydän esteen, avarran katsomustani enkä anna pelolle valtaa, joka vierastaa muutosta sen konkretisoituessa. Koitan avata ajatuksia ilman painetta "minun on pakko keksiä jotain heti, ei, ei ole. Minulla on vielä aikaa ja tuo aika on äärettömän tärkeä osa päätösten teossa jotka eivät avaudu heti kättelyssä. Silloin juuri on hyvä vähän mutustella, kun kuitenkaan en tyhjänpäälle ole jäämässä välittömästi. Pyrin kuuntelemaan itseäni sekä uskon, miten palaset löytävät paikalleen kun niiden aika on.

Nyt nautin matkasta johon on muutenkin tullut mukavia muutoksia.

Millä te saatte mielessä myllertävästä ajatuksesta kiinni?

-Elisa

Näetkö kesän ihmeellisyyden

Kesä on kyllä ehdottomasti mun lemppari aikani kaikinpuolin. Se hellii ihmisiä, antaa välillä lämpöä ja sateen jälkeen mielettömän raikkaan tuoksun. Tuulen tuivertamat hetket, joka ajoittain auttaa kuumuuden paahteessa hetkellisesti viilentäen. Ilman aurinkoa taas, tuuli nostattaa helposti hartiat kohti korvia jännittäen kehoa, jolloin on aika rentoutua. Vilu helpottaa heti kun olkapäät laskeutuvat, kaikessa on aina oma juttunsa. Kunpa silmät ja keho muistaisi kokea kunkin olosuhteen hyvällä ja kunnolla hengittäen hetkissä.

Ollaan ulkoiltu aika reippaasti , jotenkin kaipaa luonnon lähelle tai vähintäänkin ulos nauttimaan ilmasta ja tosta upeasta luonnon vehreydestä ja valosta. Puistoilua, pallon potkimista, retkiä, mökkeilyä, lenkkejä, grillausta nuotiolla, ystäviä, perhettä, hyvää ruokaa ja ainakin yksi kokonainen kesä yö ihmetellen auringon laskun sekä nousen kauneutta. Niistä on meidän kesä tehty. Veeti toivoi myös auto-reissua Suomen eri kaupunkeihin, se käyköön toteen jossain vaiheessa kesää myös. Tämmöstä aika tavallista touhua ja rentoutumista läheisten kanssa siis tulevan kesän toiveissa. Lisäksi on suunnitteilla juttuja ihan aikuistenkesken Veen ollessa isällään. Pääasia että muistaisi nauttia hetkistä, elää välillä ilman aikataulua ja touhuta sitä mikä sillä hetkellä tuntuu just parhaalta.

Myrkkysoppa

Ihmiset jotka toimii myrkyttäen toisten positiivista energiaa, ovat kai onnistujia itselleen jollakin tasolla. Todellisuudessa egon valtaamia ja oikea saakelin epäonni niille vastaanottaville ihmisille. Oman sekä muiden kokemuksia kuunnellen, oma mittari hipoo huippua, samalla kun koitan olla antamatta valtaa kiukulle, turhautumiselle ja hieman surullekin. Miten kovin koitankin vain pysyä positiivisena, yrittäen olla vahvempi.  Liian pitkään sietäminen kohtaa rajapyykin, kun enempää ei sisään mahdu tai kun ymmärrys vääryydestä astuu tietoisuuteen. Joskus jo vaan kertaalleen alistetuksi joutuminen voi olla toiselle totaalisen liikaa. Ymmärrän sen, sillä en voi sietää ilkeyttä se oksettaa ajatuksenakin. En voi sietää sitä että toista ihmistä kohdellaan huonosti, epäkunnioittavasti ja alistaen.

Miten paljon pahaa voikaan saada aikaan nöyryytys, rumat sanat, omaan napaan tuijottelu ja itse ilkeys ihmisten kesken. Ison pomon turhautuminen työntekijään syystä jota ei edes ole, omien ongelmien siirto toisen niskaan. Narsistin käytös, joka elää omaa todellisuuttaan sokeana muulta. Tämän asian suhteen en osaa olla positiivinen, en halua olla positiivinen, vaan annan luvan itselleni elää hetken tässä harmituksessa ja päästää siitä sitten taas irti. Tietäen, miten itse pyrin olemaan hyvä sydämestäni muita kohtaan. Sekä toivoen, jonkun avaavan suunsa jos joskus en sitä olisi.

Ahdistus rinnassa, kipu vatsalla, otsa kurtussa ja mieli bingispallon lailla pomppien jaksan-en jaksa-jaksan-eeeeei en. Jokainen on oman elämänsä suurin tekijä, joten on aika avata suu jo paljon ennen loppuunpalamista.

kuva ei liity tekstiin

Olen joskus kuullut kehotuksen puhua vaikenemisen sijasta, kuulostaa järkevältä vaikka joskus se voi myös toki tuntua pelottavalta. Jokaisen nöyryytetyn sisältä ei automaationa tule puolustus, mutta jokaisen sisällä se ominaisuus olisi. Mitä jos kertoisi mitä toinen saa sinussa aikaan? Jos olisi edes pieni mahdollisuus olemassa siitä, että toisen käytös voisi muuttua, käyttäisitkö sen? Jos toinen ei edelleenkään näe pidemmälle, tiedät ainakin yrittäneesi.

Joskus ihmisen on hyvä kuulla esimerkin kautta oma käytöksensä. Ja joskus on parempi jatkaa suuntaan, jossa toisella ihmisellä ei ole enää valtaa. Loputon ignooraaminenkin on aika raskasta kuitenkin.  Jokainen on itse vastuussa omasta käytöksestä,  eikä kenenkään kuulu olla ovimattona toiselle loputtomiin. Samalla kun vastuu omasta käytöksestä on jokaisella itsellään ilkeydessä, on vastuu myös omasta onnesta omien valintojen ympäröimänä.

Kiitän kaikesta hyvästä.

-Elisa

Kun ei saa kiinni

Tänään mietin, miten epävarmuus tulevasta tuo mukanaan myös kaiken mahdollisuuden valita erillä tavalla. Lähteä toteuttamaan omia unelmia, koittaa saada niistä tiukemmin kiinni. Tehdä asioita sen eteen, eikä odottaa epämukavassa tappiin asti. Epävarmuus tulevasta tietyissä asioissa, ei olekaan siis aina huono asia, se on aina myös mahdollisuuksia. Vielä kun kuulisi kaiken mietinnän keskeltä, mikä siirto olisi minulle se sopivin.

Niska-vammani rajoittaa tulevaisuudessa siinä mielessä, että jo aiemmin mainitsemani uuden ammatin lukeminen on pakollista. Samalla myös se on kuin avain käteeni ymmärsin, luoda itselleni ura ympäristössä joka ruokkii mieltä positiivisesti, mielenkiintoa unohtamatta. Olen aina rakastanut ruoanlaittoa mutta pystyn toteuttamaan siinä itseäni enemmän jo vaan kotonakin. Oma polkuni on jotain muuta, se aukesi kunnolla ajatustasolla vasta kun pysyvän työkyvyyttömyyden riski iskettiin pöytään ja oli todella alettava pohtia tulevaa eri tavoin. Enkä halua opiskella vaan jotain, haluan löytää itselleni sopivan.

Tällä hetkellä tuntuu kuin uisin kohti vedenpintaa, kuitenkaan pääsemättä haukkaamaan happea. Epävarmuus miten kauan jatkan vielä työtä, jonka eteen käyn aamuisin mieleni kanssa valtataistelua olenko tänään todella työkykyinen vaiko kyvytön. Työnantaja ei aio antaa kesän jälkeen enää mahdollisuutta työskennellä kevyemmässä paikassa, joten on pakko paluu entiseen josta viimeksi olin sairaslomalla puoli vuotta putkeen, niskan sekä pään huutaessa särystä lepoa. Opiskelu kohdallani on aikaisinta alkuvuodesta, joten tuntuu kuin kävelisi nuoralla josta meinaa tipahtaa, mutta on vain astuttava entistä päättäväisemmin seuraava askel jottei horjahtaisi. Se askel on vaan jotenkin jumissa kuin saapas mudassa. On pakko selviytyä (vihaan selviytymis sanaa jo itsessään, mahtaako se jumittaa mielen?) kunnes jotain uutta tulee tilalle, kunnes löydän väliaikaisesti toisen työn tai opiskelu alkaisi.

Joku varmaan kehottaisi päästämään heti irti paikasta joka tekee keholle huonoa ja siinä sivussa  tukehduttaa jo mieltäkin reilulla kädellä kaiken väännön keskellä. Niin itsekin kehottaisin, jos näkisin jonkun olevan näissä fiiliksissä. En ole kuitenkaan koskaan osannut hypätä tyhjän päälle. En ole antanut kyseistä vaihtoehtoa itselleni, vaan pyristellyt aina kohti jotakin kuulostelematta kunnolla mikä on todella itseäni ajatuksella "kunhan vaan on työ"?! Vakituinen työsuhde on tärkeä monesta syystä, se on taloudellinen turva ja monta muuta seikkaa. Tällähetkellä se on kuitenkin myös paljon muuta, se ei ole sitä tulevaisuudessa työkyvyttömyys uhan mahdollisuuden vuoksi tuossa työssä. Se on paikka joka ahdistaa jo ajatuksissakin, aiheuttaa kipuja, särkyjä ja jonka myötä olen ihan totaali lukossa mitä seuraavaksi. Mitä todella, koska, mitä siinä välissä ehkä ennen sitä?  Epävarmuus ei ihan taida istua tämän naisen mieli-muottiin tässä asiassa. Palaan siis ajatukseen "mahdollisuus", jospa se avaisi.

Olen aina haaveillut luovista aloista, valokuvaamisesta ja oman kirjan kirjoittamisesta. Olisiko nyt aika toteuttaa itseään ihan kunnolla?

Millä te pääsette eteenpäin ajatuksissa jotka ei meinaa aueta?

-Elisa

Pääsiäiskattaus

Meidän pääsiäinen vierähti ihanien Helsingistä yökylään tulleiden vieraiden kanssa. Pääruoaksi kokattiin karitsaa bataatin kanssa, josta en ehtinyt siinä touhutessa edes kuvaa ottaa. Suosittelen kyllä kokeilemaan ehdottomasti! Kypsyyden kanssa tarkkana, liha on parhaimmillaan itseni mielestä medium-plussana. Jolloin on varmuus siitä ettei liha jää kumimaiseksi, eikä taas täysin kypsänä kuivaksi. Alla kuvina kattauksen valmistelua.

Olettaminen

Tuo myrkyttävä tapa joka aiheuttaa valtaosan erimielisyyksistä, on oletus. Pieni ajatus päässä, joka ei löytänyt suusta ulos tarpeeksi ajoissa. Jokaisen mieli toimii omalla tavallaan, omaa vauhtia, omin ajatuksin.

Annan esimerkin:

Yhtenä päivänä mietin, miten tykkäisin jos kumppanini tekisi yhden pikkuriikkisen haaveeni todeksi. Kunnes lopulta ajatus päätyi toisella tapaa oivaltamiseen, onneksi näin. Olen tavannut kumppanini 12 vuotta sitten kaverina, oppinut hänen tapansa toimia, elää ja olla. Seurustellut hänen kanssaan viimeiset 2 vuotta elämästäni. Olen ehtinyt nähdä monia asioita miten hän huomioi, toimii, tuntee ja kokee. Silti minä pitäisin jostain mitä hän ei ollut toteuttanut oli ajatus päässäni. Pääni sisällä haaveilin ja toivoin miten olisi niin kiva jos saisin tuon pienen yllätyksen, tuntea oloni erityiseksi (vaikka saan tuntea sitä jokapäivä muilla tavoin(unohdinko ne muut, kun haaveiden huumassa lentelin tietyn pienen pilven päällä?)) Ihan hetkeksi taisin unohtaa häiriössäni.

Kun kyseistä yllätystä ei kuulu, ei edes "vahingossa" ilmaan heitettyjen omasta mielestä fiksujen vinkkien saattelusta huolimatta. Alkaa ilmaantumaan pieni harmitus, ehkä pieni pettymyksen tunne. Koska en ole saanut sitä mistä haaveilen ja en oikein paljoa yleensä pyydä kun teen itse.

Olen alusta asti nähnyt tavat millä hän näyttää rakkautensa, saanut itse paljon myöhemmin päähäni asian jota häneltä toivoisin. Kuitenkaan koskaan suoraan siitä sanoen tai ilmaisten olen sitä halunnut. Kun sitä ei tule, tuo olettamus muuttuu ja myrkyttää mieltäni. Se saa aikaan pienen harmituksen kumppaniani kohtaan ja minut pahimmillaan jopa surulliselle mielelle.

Ymmärrätkö mitä ajan takaa. OLETUS --> HAAVE toteutuksesta josta toisella ei ole harmainta aavistustakaan tai ainakaan siitä millaiseksi tuo pieni haave on mielessäni muodostunut niin kovin tärkeäksi --> PETTYMYS kun haavetta ei ole toteutettu --> haavetta joka on kokoajan ollut oman pääni sisällä piilossa toiselta. Siinä mielessä piilossa että vaikka toinen olisikin ymmärtänyt mistä haaveilen, hän tuskin kuitenkaan ei ajatellut sen merkitsevän ajan saatossa niin paljoa. Pienestä kun oli kyse.

Tässä taas yksi syy miksi tykkään pohtia paljon, jotta mieli avartuisi ja ymmärtäisi paremmin. Jotta jo valmiiksi hyvä ei muutu huonoksi.  PUHU tai ole vaan olettamatta. Ota mikä vastaan tulee ja anna minkä koet itse luontevaksi. Unohda olettamukset miten jonkun muun pitäisi toimia haluamallasi tavalla koska jokaisella on omat tapansa toimia, toteuttaa ja tuntea. Ihan oikeat tavat, hänen elämänsä muokkaavat mallit. Sinulla sinun, täysin eri elämän muokkaamat. Harvemmin kukaan pääsee toisen pään sisälle ihan jokaista ajatusta myöden.

Jokainen meistä luo itse oman onnellisuutensa, se kaikki mitä siihen päälle mahdollisesti voi tulla toisilta on kaikki ylimääräistä ja mielettömän spessua. Jos itse teet paljon, ei ole väärin vaikka toinen tekisi vähän.. Kukaan tuskin pakottaa sinua, olettaa toki voi mutta siinä kohtaan on mahdollisuus avata suu ja puhua.

Mieltä avartavaa päivää.

-Elisa

Pieni pala taivasta

Nyt on taas aloitettu uusi operaatio kehonhuollon puolella. Sain yhteistyökumppanikseni Turkulaisen kauneushoitola Angkor Day Span joka tarjoaa varsin laajalti eri kauneushoitola palveluita, monipuolisten hierontamenetelmien lisäksi. Itse olen aika varovainen mihin käsittelyihin kehoni laitan, johtuen 10 vuoden takaisesta autokolarin aiheuttamasta niskavammasta. Joka tosiaan vaikuttaa jatkuvana jumina, päänsärkynä, voimattomuutena sekä pahoinvointina aina pahimmillaan ollessaan.  Mutta kun hierontaan on annettu lupa hoitavan erikoislääkärin taholta, uskaltauduin kokeilemaan myös aasialaista hierontaa.  Eikä sitä tarvinnut lähteä hakemaan Turkua kauempaa, koska Angkor Day Spa on tuonut sisustuksesta itse hoitoihin kaiken mahdollisen tänne.

Ensimmäinen hoitoni: Aasialainen Spa - hartiahieronta

Iloinen vastaanotto odottaa sisään astuessa kauniiseen sekä luonnonvalon valaisemaan aulatilaan, joka on jo itsessään matka toiselle puolelle maapalloa. Niin paljon yhden ulko-oven takana tarjoaa ihan ainutlaatuisia näköaistia ruokkivia elementtejä toisensa jälkeen.

Seuraavaksi minut ohjataan huoneeseen, jossa hoitajani on valmistellut huoneen hoitoani varten. Kiinnitän ensimmäisenä huomion huoneen lämpötilaan joka on lämmitetty minua varten, jotta paidan pois riisuminen ennen hoitoa ei saisi ihoa kananlihalle. Hoidon alussa keho peitetään päätä lukuunottamatta pyyhkeillä, taustalla soiva aasialainen musiikki auttaa rentouttamaan mieltä jotta asiakas saisi hoidosta kaiken mahdollisen irti.

Aluksi koko ylävartaloni lantiosta niskaan käydään läpi pyyhkeen päältä hieroen, seuraavana kädet ihan sormenpäitä ja välejä myöden. Olo on hyvä ja ehdottoman rentoutunut. Mietin mielessäni miten en ikinä ole tullut kohdelluksi missään hieronnoissa näin mielettömän kauniilla tavalla, huomioiden jo vaan miellyttävä lämpö, tuoksu, rentouttava musiikki ja valaistus joka säädetään hämäräksi. Kaikki on hiottu loppuun asti, jotta minun asiakkaana olisi mahdollisimman hyvä.

Hoitoon kuuluu aasialainen pää- sekä hartiahieronta kuvauksensa mukaan, lisänä selän alue otetaan myös huomioon. En osannut ajatella miten myös kädet olkapäästä sormenpäihin käydään erittäin yksityiskohtaisesti jokainen pienikin jumi löytyen läpi. Hartia sekä niskavaivaisena uskon sen todellakin olleen kirsikka tämän kakun päällä! Pyyhkeen päältä hieronnan jälkeen käydään uudestaan eri ylävartalon osat läpi hieronta öljyä käyttäen, joka jätti jälkeensä miellyttävän kevyen viileän tunteen ja taas peiteltiin.

Lopuksi hoitaja pyysi minua kääntymään selälleen ja jo vaan siinäkin kohtaan hoitaja nostaa pyyhkeen seisten itse sen takana, laskien takaisin alas niin että kasvot näkyvät vasta pyyhkeen peittäessä rintani. Voiko kukaan olla noin huomaavainen?  Joillekin se on niin henkilökohtaista ja heitä nimenomaan ajatellen tuntuu erityiseltä, miten hoitaja toimii jotta hoidettava ei tuntisi edes puoli alastomuudesta epämiellyttävää oloa. Ja se kaikki tulee heiltä niin luonnostaan sydämellisesti. Seuraavana dekoltee, yläniska ja käden saavat loppusilauksen.

Hoidossa heränneet tuntemukset:

Alussa olo oli äärettömän hyvä sekä rentoutunut. Niska sekä hartiahieronnan aikana alkoi otsalla tuntua kovaa päänsärkyä, josta tuli paha olo. Mutta ihan hetken kuluttua se hävisi ja oli taas hyvä olla. Itselleni tosiaan kuuluu pahoinvointi sekä päänsäryt ja tiedän niiden olevan ns. osana kaikkia hoitoja jossain määrin, kun käsitellään aluetta joka kolarista oireilee. Nyt kuitenkaan pahoinvointi ei ollut pysyvää eikä särky otsalla.
   Poistuessani huoneesta en oikein löytänyt edes sanoja, olin vaan mielettömän kiitollinen, rentoutunut ja jätti huumassa siitä, miten sain mahdollisuuden tutustua ihan uuteen hieronta-menetelmään. Löysin todellakin oman juttuni.

Hoitojakso aloitettiin nyt aluksi 5 kerran sarjahoidolla, jossa käyn viiden viikon ajan kerran viikossa.   Mielenkiinnolla odotan tuloksia. Nyt päivä hoidon jälkeen hartioissa tuntuu todella käsittely, mutta se on siedettävää ja kuuluu asiaan. Voin enemmän kuin suositella hoitoa ihan jokaiselle, jo vain kokemuksena saa jotain ainutlaatuista keholle sekä mielelle. Hoito itsessään on kuvailtu olevan oiva tapa poistaa stressiä, lihasjännitystä, perinteisestä päänsärystä migreenin hoitoon. Sitä se todellisuudessaan myös oli, ihan mielettömän ihana kokemus.

Muista hemmotella myös itseäsi, itsekin vasta opettelen.

- Elisa